Kriisiaikana kaukana kotoa

Ei saa peittää -podin viimeisimmässä jaksossa puhuimme Pauliinan kanssa ulkomailla asumisen nurjista puolista. Kerroin melko synkistä (ja niin inhimillisistä) ajatusketjuistani, joissa toisinaan spekuloin miten toimisin, jos koti-Suomessa olisi läheisillä yllättäen hätä. Laittaisinko Ruotsi-elämäni tauolle palatakseni Suomeen? Miten kävisi vakituisen työpaikan? Miksi oikeastaan edes asun ulkomailla, jos hätätilanteessa valitsisin  kuitenkin Suomen?

Tähän asti nämä ajatukset ovat olleet vain hypoteettisia.

Koronatilanteen vaikutukset itseeni iskivät tajuntaani oikeastaan vasta pari päivää sitten, kun Suomi alkoi valmistella rajojen sulkemista. Käytännössä arkeni Tukholmassa ei ole etätöitä ja runsasta kotoilua lukuunottamatta muuttunut hirveästi vieläkään (trust me, olen todella mielelläni kotona!), mutta isoin muutos tapahtui ehkä juuri tunnetasolla.

Tuoreiden uutisten myötä näin Instagram-tarinoissa joidenkin ystävien palaavan pikaisesti Suomeen. Suomalaisten Facebook-ryhmissä toiset pohtivat pitäisikö lähteä nyt vai ehtisikö vielä myöhemmin. Tunsin lievää kateutta, ehkä jopa ärsytystä. Kilautin yhdeksän vuotta Ruotsissa asuneelle ystävälleni: “Tekeekö sun mieli palata Suomeen?”

Joo. Yllätyin.

AfterlightImage 58

Yhtäkkiä minäkin halusin Suomeen. Vaikka olin juuri kuukautta aiemmin Tampere-reissun jälkeen vannonut, että nyt en kyllä enää ennen kesälomaa reissaa ainakaan Suomeen. En yksinkertaisesti jaksa, keskityn arkeeni Ruotsissa! Ja silti, nähtyäni toisten palaavan pikavauhtia Suomeen läheistensä luo minuun iski yhtäaikaisesti sekä kateus, koti-ikävä että hämmennys.

Kateus siksi, että minulla ei ole tällä hetkellä pysyvää arkea Suomessa. Vanhempien koti ei tunnu omalta kodilta, eikä työskenteleminen etänä ruotsalaisen, tiiviin työporukan kanssa tuntuisi samalta niin kaukana. Videopuhelut jo pelkästään Tukholman sisällä tuntuvat etäisiltä ja syövät puolet työn ilosta (ja tehosta). En siis voisi palata Suomeen vanhempien sohvalle kriisiaikoja pitelemään, vaikka haluaisinkin.

Koti-ikävä siksi, että läheiset: tuntuu tietysti tärkeältä olla fyysisesti lähellä. Ja olkoonkin, että olen integroitunut melko hyvin osaksi ruotsalaista yhteiskuntaa, on minulla silti toisinaan ikävä Suomen terveydenhuoltoa, järjestelmän tuttuutta ja omaa äidinkieltä ylipäätään. Osaisinko edes kuvailla hätätilanteessa hätääni avustavalle henkilökunnalle ruotsiksi?

(Täytyy myöntää, etten näin äkkiseltään edes tiedä, missä vaikkapa Tukholman ensiapu sijaitsee! Tampereen Acuta sen sijaan istuu jossain hyvin syvällä selkärangassa, vaikken siellä koskaan ole käynytkään.)

Hämmennys siksi, että edellä kuvatut fiilikset pääsivät hieman yllättämään. Enhän vielä hetki sitten edes tiennyt haluavani Suomeen! Haluanko oikeasti palata Suomeen vai lähinnä siksi, että muutkin lähtevät? Tuntuu myös aavistuksen ahdistavalta, että oma valinnanvapaus vietiin ylimmän mahdollisen tahon toimesta.

Totuus on, etten oikeasti halua palata juuri nyt Suomeen. (Ainakaan toistaiseksi.)

Minulla on Tukholmassa koti, työ, ystävät, valtaosa elämästäni. Olen rakentanut Ruotsiin itselleni sellaisen elämän, jossa voin tällä hetkellä hyvin ja olen onnellinen. Sen nurja puoli on se, että olen joutunut fyysisesti kauemmas monista itselleni Suomessa hyvin rakkaista ihmisistä ja tärkeistä asioista. Se on valintani välttämätön seuraus, ja kriisin hetkellä valintoja tunnetusti koetellaan.

Peruuntunut tyttöjen laskettelureissu Leville olikin loppujen lopuksi vain yksi, suhteellisen pieni seuraus koronakriisistä.

<3: Loviisa