VLOGI: Viikonloppuvaellus Tyrestan kansallispuistossa

Olen aina rakastanut retkeilyä, ja pari kuukautta sitten löysin Youtubesta sille omistetun ihan oman genrensä – innostuin luonto- ja vaellusvideoista. Vaellusvideot ovat paitsi ihanan rentouttavaa katsottavaa upeine maisemineen, myös todella kiinnostavaa sisältöä: joku rakentaa itse risuista kodan, kaivaa lumiluolan tai esittelee uusimpia teknisiä varusteitaan, mm. alumiininen mukana kulkeva kamiina!

Päätin siis itsekin kokeilla meidän viime viikonloppuisen vaelluksen dokumentoimista. Meikäläisen ensimmäinen vaellusvlogi siis Tyrestan kansallispuistosta.

Harrastuksena retkeily

Luonto ja jokamiehenoikeudet! Siinäpä kaksi maailmankaikkeuden ehkä parasta asiaa.

Meillä Pohjoismaissa on aivan käsittämätön etuoikeus saada elää puhtaan, vehreän ja kaikkien tasapuolisessa käytössä olevan metsän ympäröimänä. En tiedä mitään terapeuttisempaa kuin pakata rinkka ja lähteä metsään, jossa kaupunkiarki kaikkoaa ja ajatukset pyörivät elämän perustavanlaatuisten kysymysten ympärillä.

Minkä reitin valitsemme? Suon läpi vai kierto? Olemmekohan menossa oikeaan suuntaan? Miten kuivatan märät sukat? Mitä lounaaksi? Mihin teltta? Miten pysyn lämpimänä? Kuka huolehtii nuotion sammumisesta?

Päädyin partioharrastuksen pariin kolmannella luokalla sattumalta parhaiden kavereideni innostamana. Myöhemmin siitä tuli henkireikä ja luonteeni tasapainottaja. Lukioaikoina saatoin bilettää villisti yhden viikonlopun ja lähteä seuraavana viikonloppuna metsään vetämään oman partioryhmäni reissua.

Tänä päivänä kiitän partiota paitsi hyödyllisten retkitaitojen opettamisesta myös monesta muusta asiasta: johtamistaidoista, sitkeydestä, luottamuksesta, ystävyydestä, periksiantamattomuudesta. Yksi asia nousee ehkä ylitse muiden: minulla on aina viestin päässä ystäviä, joiden tiedän lähtevän kanssani vaeltamaan, melomaan, kiipeilemään tai mitä ikinä keksinkään. Erityisesti tämä tuntuu olevan etuoikeus moneen ei-partiolaiseen ystävään verrattuna – kaikkien lähipiiristä ei löydy erätaitoista, aina seikkailuun valmista porukkaa.

Onneksi eräjormailun aloittaminen ei ole koskaan liian myöhäistä! Retkeilyn voi aloittaa  vaikka yhden yön telttareissulla lähimetsään.

Metsä lievittää stressiä

Luonnon stressiä lievittävästä ominaisuudesta puhutaan paljon, eikä suotta. Itse luulen, että se kulminoituu oikeastaan siihen, että retkeillessä joutuu koko ajan tekemään fyysistä työtä ja keskittymään sataprosenttisesti jokaikiseen askareeseen. Painava rinkka selkään, painava rinkka pois selästä, ruoat esiin, trangia kokoon, ruoka tulille, kiehisten vuolemista, puiden hakkaamista, nuotion vahtimista, telttapaikan etsimistä, teltan pystyttämistä… Pienetkin tehtävät ovat sen verran vaivalloisempia metsässä (esim. vessareissu keskellä yötä), että niiden tekeminen vaatii kaiken huomiosi.

Olen ollut viikon vaellusreissuilla Lapissa, enkä muista keskustelleeni vaelluskavereideni kanssa juurikaan kenenkään töistä tai opinnoista viikon aikana. Siksi niitä ei tule itsekään liiemmin ajateltua. Keskustelunaiheet pyörivät lähinnä selviytymisen kannalta olennaisten asioiden ympärillä, ja juuri tästä muodostuu itselleni se palauttava vaikutus: tulee suunnattua koko aivokapasiteetti elämän yksinkertaisiin perusasioihin. Ja ne perusasiat on aika kivoja.

Nuoruudessa harrastin partiota viikoittain, nykyään kyseessä on enemmän elämäntapa ja mindset. Tukholmassa asuessani kuukausittaiset reissut tai leirit ovat väistämättä jääneet vähemmälle, mutta olen sen sijaan panostanut kerran vuodessa isompiin retkiin. Usein se on ollut pääsiäisvaellus Lappiin sekä tietysti kesäinen Jukolan viesti, tänä vuonna oli tarkoitus lähteä kesäkuussa viikoksi Huippuvuorille. Valitettavasti koronatilanteesta johtuen tämäkin reissu lykkääntyy vuodella, mutta Huippuvuoret 2021 here we come!

Viime aikoina kaipuu metsään on kasvanut. Aistin, että menen ikään kuin epätasapainoon, jos kuluu liian pitkä aika ilman luonnon palauttavaa vaikutusta. Joskus sen tarpeen voi kuitata pitkällä juoksulenkillä tai kävelyllä lähimetsässä, toisinaan tarvitaan järeämpiä toimenpiteitä. Kuten viime viikonloppuna.

Lähdimme spontaanisti poikaystäväni kanssa yhden yön vaellukselle läheiseen kansallispuistoon. Tämä oli mahdollista siksi, että olin pikku hiljaa hamstrannut meille retkeilytarvikkeita – omani kun ovat suurimmaksi osaksi Tampereella vanhempieni varastossa. Syksyllä ostin meille kummallekin uudet makuupussit, ja joululahjaksi sain hartaasti toivomani retkikeittimen.

Tyrestan kansallispuisto on lähellä (1h Tukholman keskustasta) ja aivan täydellinen kohde viikonloppuvaellukselle. Uskallankin väittää, että asuit sitten missä päin Suomea tai Ruotsia tahansa, aina löytyy suhteellisen läheltä jokin luonnonpuisto tai retkeilyalue. Silti luulen, ettei monikaan hyödynnä tätä mahdollisuutta.

Retkeily on ilmaista (paitsi varusteet, mutta niitäkin voi lainata), hauskaa, kaunista, ihanaa ja kaiken lisäksi hyvää treeniä. Vaikeusasteenkin voi päättää ihan itse.

Menkää siis metsään, ihmiset. ❤

Ura ulkomailla: työkomennuksella maailman vaarallisimmassa kaupungissa

Tämä artikkeli perustuu Unfinnished Business -podcastin toiseen jaksoon. Kuuntele Etelä-Afrikan seikkailusta kertova jakso täältä!

Pirkanmaalaisesta pikkukylästä ponnistanut Anna-Kaisa Välilä muutti 9 vuotta sitten Tukholmaan aupairiksi ja jäi sille tielleen. Anna-Kaisan silloinen kielitaito perustui lukion lyhyempääkin lyhyempään ruotsiin, koska hän ei kuvitellut koskaan tarvitsevansa ruotsin kieltä elämässä. Never say never!

Sittemmin Anna-Kaisa on opiskellut sekä ravitsemustieteitä (ruotsiksi!) että bio entrepreneurship -maisteriohjelmassa Tukholmassa. Tätä nykyä hän työskentelee lääketeollisuuden konsulttina.

Syksyn 2019 Anna-Kaisa vietti neljä kuukautta työkomennuksella maailman vaarallisimmaksi luokitellussa kaupungissa, Etelä-Afrikan Johannesburgissa.

Anna-Kaisa on paitsi pitkäaikainen ystäväni myös suuri inspiraatio mitä tulee kansainvälisen uran rakentamiseen.

Johannesburgin työkeikka on yksi rohkeimmista asioista, mitä tämä mimmi on hetkeen tehnyt. Prosessi työnantajan kanssa oli pitkä, kohteesta sai halutessaan maalailtua jos jonkinmoisia kauhuskenaarioita ja mikä kamalinta – ainakin omasta mielestäni, hehe – kaikkialle täytyi ensimmäisestä illasta lähtien ajaa autolla, väärällä puolella tietä tietysti.

Anna-Kaisan kaltaiselle työmatkapyöräilijälle tämä oli jo iso ja konkreettinen ero arkeen Tukholmassa, kun ulkona ei voinut liikkua jalan saati pyörällä.

“Ensimmäinen viikko meni asioiden opetteluun. Ruotsissa on tottunut siihen, että sen kun kävelet ulkona pimeällä, ei täällä juuri mitään tapahdu. Etelä-Afrikassa taas ei voi kävellä yksin ulkona ja kaikkialla on vähän turvaton olo”, Anna-Kaisa kertoo.

Etelä-Afrikassa ihmisten arkirytmi on myös aivan toisenlainen: koska ulkona ei voi liikkua pimeällä, on töihin mentävä kukonlaulun aikaan ja kotona oltava viimeistään auringon laskiessa. Vuorokauden valoisat tunnit on todella käytettävä hyödyksi. Ajatelkaa, jos täällä Pohjoisessakin täytyisi lukkiutua kotiin kaamoksen ajaksi?

Anna-Kaisan tarinasta voi ammentaa montakin oivallusta (more in the podcast!), mutta nostettakoon tähän artikkeliin nämä kolme:

No se kielitaito.

Monet arastelevat ulkomaille lähtöä tai kansainvälisen työnkuvan rakentamista epätäydellisen kielitaidon takia. Mitä ruotsin kieleen tulee, on Anna-Kaisa oivallinen esimerkki siitä, että kelkkansa voi kääntää koska tahansa koulujen jälkeenkin! Vaikkei paikallista kieltä tarvitse osata natiivin tasolla, vie pienikin vaiva jo pitkälle – kollegan tervehtiminen tai kiittäminen paikallisella kielellä on kaunis ele ja osoitus arvostuksesta.

Sopeutumiskyky.

Uusien kulttuurien, kielten ja ihmisten kohtaaminen uteliaalla asenteella ja avoimella mielellä on ihailtava ja niiiin tärkeä taito työelämässä kuin nyt elämässä muutenkin. Se, että aktiivisesti etsii uusien ihmisten kanssa yhteisiä tekijöitä ja ymmärrystä eroavaisuuksien sijaan. Neljän kuukauden jälkeen Johannesburgiin jäi Anna-Kaisan uudet ystävät ja arki, joka oli toki kovin erilaista kuin arki Tukholmassa, mutta alkanut tuntua yhtä kaikki kodikkaalta.

Määrätietoisuus.

“Ei kukaan tullut mua olkapäähän koputtamaan, että hei, haluutko lähteä Etelä-Afrikkaan?” Kyllähän me tämä tiedetään: siisteimpiin kokemuksiin elämässä ei kukaan tule hakemaan kotoa. Niin ei tässäkään tapauksessa: Anna-Kaisa ajoi ulkomaan työkomennuksen unelmaansa läpi aivan käsittämättömällä määrätietoisuudella yli vuoden ajan. Kaikki alkoi tavoitteen ääneen lausumisesta ja pomon osallistamisesta unelmaan, kuten Raisankin jaksosta opimme.

Jos ei ulkomaan komennus olisi auennut nykyisessä työpaikassa, olisi se varmasti toteutunut jossain muussa muodossa.

Ja elämä on päivästä päivään

Tällä viikolla oma elämäni Jälkeen Koronan saavutti jonkinlaisen käännepisteen. Ensimmäisten viikkojen “uutuudenviehätys” etätyöstä karisi viimeistään nyt, ja mielialani on välillä tehnyt dramaattisia sukelluksia.

Olen edelleen sangen tyytyväinen siihen, että saa ihan luvan kanssa viettää niin paljon aikaa kotona kuin haluaa. En koe mitään tarvetta päästä osallistumaan massatapahtumiin tai edes kaveriporukan illallisille. Luulen, että olen jo pitkään ollut aika väsynyt kaikkeen siihen hälyyn mitä tässä maailmassa ja omassa arjessa on. (Se on sitten aihe erikseen…)

Pääsiäisen jälkeen viikkoni alkoi kuitenkin sillä, että välillä itkin ja välillä nauroin tilanteen toivottomuutta.

Etätöiden alkaessa en todella tajunnut, miten riippuvainen olen roolissani sosiaalisesta kanssakäymisestä — monellakin tapaa. On jo itsessään raskasta, kun ei voi tavata asiakkaita tai luoda kovin mielekkäitä ihmissuhteita videopuhelun välityksellä, joka käytännössä on työni. Pahinta on kuitenkin työkavereiden ja siten myös tuen puuttuminen.

Yhtäkkiä tajusin, että tarvitsen enemmän apua. Tarvitsen tukea ja spontaania brainstormaus-apua kokeakseni, että olen oikeilla raiteilla. Fomo ei ole suinkaan kadonnut, vain muuttanut muotoaan: mitäköhän työkaverit tekevät juuri nyt? Mitä jos he ovat oivaltaneet jotakin, mitä minä en?

Päivittäisen sosiaalisen kanssakäymisen puuttuessa roolini tuntuu niin kovin tyhjältä ja epävarmuuteni nostaa päätään. Pahin pelkoni on, ettei työpanokseni tuo yrityksellemme tarpeeksi arvoa näinä hankalina aikoina. Työkaverini pohti, että jokainen voi jälkikäteen kysyä itseltään, yrittikö tässä tilanteessa kaikkensa. Pelottava ajatus, koska tuntuu, että aina voisi tehdä enemmän.

Hiffaan kyllä, että firman tulevaisuus lepää kollektiivisilla harteilla — ei pelkästään minun.

Olo on silti epävarma, kuten varmasti koko maailmalla juuri nyt. Itse olen onnekkaassa asemassa siinä mielessä, ettei tarvitse pelätä työpaikan puolesta, mutta näin suurta epävarmuuden tunnetta omasta riittämättömyydestä en ole koskaan aiemmin kokenut.

Summa summarum, tämä kaikki johti näin illalla todella kummalliseen Suomi-nostalgia -tilaan. Kuuntelen Spotifyn Suomi_klassikot -listalta kaikkea Leevi and the Leavingsistä Popedaan, Eppu Normaaliin ja erittäin kyseenalaisiin lastenlauluihin (really though?).

Juuri pärähti soimaan Olen suomalainen, joten lopetan tämän postauksen tähän. Hahah, on kai tälläkin pilvellä hopeareunuksensa.

❤ Loviisa

Jos nyt jotain hyvää

AfterlightImage 61

Minulle korona-ajan runsas kotoilu on tehnyt erittäin hyvää. Kaltaiselleni fomoilijalle on ollut kauan kaivattua palautumista viettää iltoja ja viikonloppuja vailla mitään suunnitelmia, kun tietää, ettei kukaan muukaan tee mitään. Niin surulliselta kuin se kuulostaakin, tavallisesti minun olisi todella vaikeaa antaa viikonlopun vain “valua hukkaan” tekemättä mitään kovin tähdellistä.

“Moi, mun nimi on Loviisa ja olen vapaa-ajan suorittaja.”

Nyt viikonpäivät ja viikonloput sulautuvat yhdeksi puuroksi – and I love it!

Olen pelannut Simsiä useita tunteja (poikaystävän PC:llä – onneksi oma läppärini ei jaksa pyörittää mitään pelejä, koska en varmastikaan pystyisi hillitsemään itseäni).

Olen leiponut kahdesti pannukakkua.

Olen katsonut Tiger Kingin kahdessa päivässä.

Olen käynyt lounaslenkillä tavallista useammin.

Olen myös ollut kokonaan poistumatta kodistani pariin vuorokauteen, mitä ei ole tapahtunut varmaan… no, vuosiin.

AfterlightImage 62

Olen yksinkertaisesti nauttinut aivan suunnattomasti siitä, että minun ei tarvitse “ottaa kaikkea irti” vapaa-ajasta ja miettiä, mihin trendikkääseen ravintolaan tai taidenäyttelyyn menisin seuraavaksi.

Minun on jo pitkään pitänyt käydä Fotografiskassa, Södermalmin second hand -kierroksella, Hellasgårdenin avantosaunalla, keikoilla, siinä ja tuossa kuppilassa, Kuninkaanlinnassa, valtiopäivien kierroksella ja spa-päivää viettämässä Centralbadetissa. Ihana Tukholma, aina olisi huikeita kulttuurielämyksiä tarjolla!

Vaikka olen mielestäni pre-corona-arjessakin suhteellisen kohtuullinen ihminen, myös minä teen joskus asioita niiden tekemisen vuoksi. En aina jaksa lähteä lauantai-iltana ystävälle dinnerille, mutta pakotan itseni siihen tai vähintäänkin tunnen pienen pistoksen sydämessäni, jos kieltäydyn.

Juuri nyt olen vapaa kaikista näistä itse luomistani velvoitteista.

Jos nyt jotain hyvää.