Söderin tyttöjä

AfterlightImage 83

Ystäväni työpaikalla kisailtiin siitä, mikä Tukholman kaupunginosa kukin on sielultaan. Tukholmalaiset (siinä missä helsinkiläiset tai tamperelaisetkin!) osaavat olla erittäin kotiseutu-uskollisia, ja joskus kaupungin eri osat ovat heidän puheissaan yhtä kaukana toisistaan kuin Pohjoisnapa ja Etelämanner.

Söderillä on kyllä kiva käydä viettämässä aikaa, mutta harva Solnan akselilla kasvanut ostaisi sieltä asuntoa.

Årsta ei ole Söderiä, vaan söder om söder eli etelämpänä etelästä. Ei mitään eroa minulle, mutta tukholmalaisille it makes all the difference!

Meillä muualta tulevilla ei ole kotiseuturakkauden taakkaa. Vastamuuttaneena olin totaalinen tabula rasa, minulle puolen tunnin metromatkan päässä sijaitseva Vällingby oli aivan yhtä pätevä asuinalue kuin Hallonbergenin ghetto tai siisti ja rauhallinen Gärdet. Vähitellen opin ystäviä ja kollegoita kuuntelemalla aistimaan eri alueiden viboja ja asenteita (yksi ystäväni dumppasi miehen, joka asui Blackebergissä, koska “ei kai kukaan nyt oikeasti asu Blackebergissä!”), mikä on tietysti ollut äärimmäisen hauskaa. Olen miettinyt, että tämä on varmaan sitä todellista integroitumista, kun oppii tunnistamaan sukupolvelta toiselle siirtyvät hiljaiset (ja ei niin hiljaiset) asenteet.

Omaa asuntoa etsiessä jouduin yllättäen pohtimaan hyvinkin hartaasti sitä, missä haluaisin asua. Toisaalta oli rikkaus, etten ollut lukittautunut mihinkään tiettyyn kaupunginosaan, mutta samalla se tuntui myös äärimmäisen hankalalta olla avoin kaikelle. Mistä sitä edes aloittaisi? Mikä kaupunginosa on eniten minua?

Näin jälkikäteen se tuntuu aivan päivänselvältä, että olen sielultani södertjej, vaikken ollutkaan koskaan haaveillut eteläpuolella asumisesta. Olisin aivan yhtä hyvin voinut jäädä metsien ympäröimään Gärdetiin tai muuttaa trendikkääseen Vasastaniin, mutta olen iloinen, että löysin tieni Södermalmille. Ehkä se oli tuuria, ehkä kohtalon johdatusta, vähintäänkin sattumaa.

Mietin jälkiviisaana, miksi etelän meininki oikeastaan sopii minulle niin hyvin: Söder ei ole tylsä! Minä tahdon asua lähellä elämää, tapahtumia, kulttuuria, luovuutta, erilaisia ihmisiä. Tahdon kuulla hälytysajoneuvojen sireenit ikkunasta ja tuijotella parvekkeeltani ravintoloiden terasseilla aterioivia ihmisiä. I lllove it!

Ja jos minä joskus aion asua suurkaupungin keskustassa miniyksiössä sadan metrin säteellä vedestä ja metrosta, on sen aika varmasti juuri nyt.

P.S. Ai niin! Olen äärettömän ylpeä Tukholman pohjoispuolella asuvasta ystävästäni. Huolimatta sukupolvien yli ulottuvasta pohjoisen Solna-rakkaudesta hän yllättäen vaihtoi kantaansa ja myönsi, että on sielultaan sittenkin enemmän eteläpuolen tyttöjä.

Kaksi viikkoa merellä

AfterlightImage 75AfterlightImage 74

Kaksi viikkoa merellä. Siinä ajassa ehdin tottua purjeiden alituiseen ylös ja alas veivaamiseen, loppua kohden jo hieman kyllästyäkin (“ai taasko ne pitää ottaa alas”). Rakastan purjeveneiden hiljaisuutta – ne ikään kuin liitävät vedessä eteenpäin, moottori ei huuda eikä putputa. Veneen alituiseen sotkuisuuteen, ahtauteen ja jokaisen vaatekappaleen kostean ummehtuneeseen hajuunkin oppii suhtautumaan leppoisasti. Halutessaan sitä pärjää niin vähällä! (Vaikka itse olisin kyllä voinut pakata muunkinlaisen sään kuin hirmuhelteiden varalle. Onneksi purjehduskavereilta voi hätätilanteessa lainata pitkävartisia sukkia…)

Tukholman saaristossa oli väkeä, mutta paljon vähemmän kansainvälisiä venekuntia kuin viime kesänä. Jos vuosi sitten joka kolmannen veneen salossa liehui muun kuin Ruotsin lippu, tänä kesänä näin vain yhden ranskalaisen veneen. Suomalaisia ei näkynyt missään.

AfterlightImage 76AfterlightImage 73

Pohdin keväisellä vaelluksella, miten ainutlaatuinen asia pohjoismainen luonto ja jokamiehenoikeudet on. Niin myös saaristo. Kaikki ne tuhannet saaret, vesistöt, laiturit ja satamat – meidän kaikkien käytettävissämme! Silti vaikkapa purjehdus tuntuu olevan jonkinlainen salakerho, johon vain tietyllä ihmisryhmällä on asiaa. Itsekin olen mieltänyt harrastuksen hymähdellen vähän kuin eliittilajiksi yhdessä golfin kanssa.

Olen kuitenkin hiljalleen oivaltanut, että purjehdus on sitä miksi sen tekee. Sitä voi yöpyä saariston upeissa satamissa, nauttia kaikista perusmukavuuksista ja syödä hienoissa satamaravintoloissa. Tai sitten voi yöpyä luonnonsatamissa, olla ilman sähköä ja suihkua, peseytyä vedessä ja kokata kaasuhellalla falukorv-pastaa. Meidän lomamme oli sekoitus molempia, luksusta ja erähenkisyyttä. Muutaman luonnonsatamissa nukutun yön (tai ukkosmyrskyn…) jälkeen satamapalvelut, kuten suihku, tuntuivat suurelta luksukselta.

AfterlightImage 78

Purjehduksen saavuttamattomuus tulee ehkä ennemminkin siitä, että harrastus kulkee usein perheessä: isän kanssa opitut purjehdustaidot ja vene kantavat seuraaville sukupolville. Jos ei omassa perheessä ole harrastettu, vaatii aivan erityistä päättäväisyyttä perehtyä aikuisena lajin ja välineistön saloihin. Saman koin aikanaan suunnistuksen kohdalla – olin äärimmäisen kateellinen suunnistusperheistä, jotka ovat lajin parissa suorastaan konsepti. Kuinka paljon helpompaa olisi ollut sisäistää lajin koodisto jo äidinmaidossa! (Toisaalta samasta syystä sitä olisi varmaan teininä kohauttaunut olkiaan asialle: “blaah joku suunnistus”. Itse valitsemiaan harrastuksia osaa arvostaa eri tavalla juuri siksi, ettei kukaan ole pakottanut niihin.)

Juuri siksi luulen, ettei saaristossa sen pahemmin kuin luontopoluillakaan näy juurikaan maahanmuuttajataustaisia. Kukapa heidät perehdyttäisi näiden lajien saloihin, sosiaaliseen koodistoon ja kirjoittamattomiin sääntöihin? Vaikka harrastus itsessään ei olisi kallis, on siihen vaikea ryhtyä, jos joutuu aloittamaan täysin nollasta.

Ilmiö on muuten sama kuin kansainvälisillä opiskelijoilla, jotka janoavat aitoja ruotsalaisia kokemuksia snapsilauluineen päivineen. Harva kuitenkaan tuntee ketään, jolla olisi kesämökki, auto tai ylipäätään opiskelijaluukkua suurempi asunto. Niimpä midsommarit ja mökkireissut jäävät aina aavistuksen alkuperäisestä, ellei tunne paikallisia. Kamppailin näiden fiilisten kanssa etenkin ensimmäisinä Ruotsi-vuosinani, vaikka ruotsalainen luokkatoverini ottikin meidät ulkomaalaiset avosylin vastaan perheensä kesämökille.

Tämän takia osaan arvostaa sitä, että saan mahdollisuuden perehtyä näin ihanaan lajiin ikään kuin sivutuotteena. Suurimpaan osaan harrastuksistani olen itse tarttunut aloittelijan päättäväisyydellä tietämättä mitään etukäteen, purjehduksen pariin olen kerrankin päätynyt pesunkestävään purjehdusperheeseen tutustuttuani.

En vielä ymmärrä veneen varusteista, venekerhojen toimintatavoista tai navigoinnista puoliakaan, mutta olen utelias oppimaan.