Suunnitelmana syysvaellus

Kuluneena kesänä vaellusreitit ovat olleet kuulemani mukaan ruuhkaisia. Olen jo jonkin aikaa haaveillut vaelluksesta Ruotsin pohjoiseen, mutta pitkästä kesälomasta huolimatta se jäi välistä. Oikeastaan ehkä hyvä niin, koska kesä on paljon otollisempi viettää aikaa merellä purjehtien, ja syksyn värit luonnossa taas ovat aivan omaa luokkaansa.

Siinä missä Suomessa monen bucketlistiltä löytyy Karhunkierros, Ruotsissa vastaava on usein Kungsleden tai Höga kusten. Olen vuosien saatossa tutustunut Suomen Lapin tuntureihin ja Haltin ympäristöön melko hyvin, mutta mielessäni kummittelee Ruotsin lapin hieman vuoristoisempi maasto ja rannikon jylhät kalliomaisemat. Ruotsi-kohteiden bucketlistiltäni löytyy muuten myös miljoona muuta paikkaa, joissa haluaisin ehtiä joskus käymään – viimeksi eilen listalle lisättiin Ruotsin Riviera eli Österlen!

Tänään varasin siis syysvaelluksen Jämtlandstriangelnin maastoihin, Vaasan korkeudelle lähelle Norjan rajaa. Vihdoin! Petyin aluksi hieman siihen, miten etelässä se sijaitsee, mutta maasto vaikuttaa silti yllättävän vuoristoiselta ja tarpeeksi erämaalta. Myös Ruotsin kruununprinsessa & prinssi Daniel nähtiin Jämtlandstirangelnilla pari viikkoa sitten, joten odotukseni ovat luonnollisesti korkealla. 😉

Onneksi on joustava työ, joka mahdollistaa lyhyelläkin varoajalla reissuunlähdön. Olen viime aikoina tuntenut itseni kiireiseksi ja on ollut vaikea löytää aikaa vaelluksen suunnitteluun, mutta uskon, että bookkaamalla junaliput reissu on jo puoliksi suunniteltu.

Työ on ilo

Syyskuussa tulee täyteen kaksi vuotta siitä, kun alotin maisteriopintojen jälkeen elämäni ensimmäisessä vakituisessa työssä. Yay, skål på den saken!

Kun katson taaksepäin näitä kahta kulunutta vuotta, tunnen, että olen kehittynyt harppauksittain ihmisenä, kollegana ja johtajana. Ja toisaalta kutkuttaa sanoa, että niin paljon on vielä edessä.

Aluksi suurin kehitysaskel oli tietysti kielellinen. Yritykseni otti riskin palkatessaan hyvin varhaisessa vaiheessa niin bisneskriittiseen rooliin jonkun, jolle päivittäinen ruotsin kielen käyttäminen tuotti melko suuria hankaluuksia. Toisaalta olen nyt itse rekrytointipöydän toisella puolella huomannut, miten suuri merkitys potentiaalilla ja oikeanlaisilla arvoilla on. Kieli oli siinä rytäkässä ikään kuin sivuseikka, vaikka se hidastaakin asioiden syvällistä sisäistämistä.

Ensimmäinen vuosi oli todella työläs. Kuinka työläs, sen tajusin vasta jälkikäteen. Yhä edelleen silmäni kostuvat, kun kerron alkuaikojen fiiliksistä jollekin (no kidding, purskahdin ihan kunnon itkuun viimeksi pari kuukautta sitten palaverissa!). Vaikka ihmiset ja ihmisyydelle rakentuva yrityskulttuuri olivat minua kohtaan niin lempeitä kuin vain voi olla, oli jatkuva epämukavuusalueella rämpiminen henkisesti raskasta. Joka perjantai, kun istuin kollegaani vastapäätä minun hyvinvointiini keskittyvällä aamiaisellamme, nieleskelin itkua miten menee –kysymyksen kohdalla.

Kamppailin suuresti kielellisestä epävarmuudesta juontuvan huonommuuden ja riittämättömyyden tunteen kanssa, ja se vaikutti aivan kaikkeen työpanoksessani. Vasta kun saavutin riittävän itsevarmuuden ruotsin suhteen, pystyin keskittymään ihmissuhteiden vivahteisiin. Ja sitä minun työni on: luottamuksen herättämistä ihmisissä.

Kielellisestä keskeneräisyydestä huolimatta olen saanut alusta alken kantaa suuren vastuun – niin suuren, kuin itse haluan. Ja luulen, että juuri luottamus on kannatellut minua. Haasteista huolimatta työni on aina tuntunut merkityksekkäältä, koska koen näkemyksilläni olevan aidosti merkitystä. Koen minulla olevan merkitystä organisaatiomme kehittymisen, kulttuurin ja kollegoideni hyvinvoinnin kannalta. Saan toteuttaa villeimpiä visioitani, koska filosofiamme mukaan kaikille uusille ideoille pitää ensin sanoa kyllä.

Sanon sen uudestaan: Luottamus on kaiken, siis aivan kaiken keskiössä. Ja siksi myös taitava rekrytointi on kaiken keskiössä.

Vastavalmistuneena imin itseeni kuin pesusieni jokaisen ajatuksen, joka minulle tarjottiin, ja onneksi ne ajatukset olivat arvomaailmaltaan hyviä (koska niitäkin firmoja on, joissa ne eivät ole). Nyt näen sävyerot paremmin, ja se jos vasta rikastuttaa omaa tekemistä. Katseeni on avautunut uudella tavalla johtamiselle, bisneksen kehittämiselle, ihmisten motivoimiselle, palautteelle, yrityskulttuurin ja asiakastyölle.

Tuntuu todella hyvältä olla vihdoin melko lähellä sitä omaa mukavuusaluetta, hipoa sen rajaa. Olla tukipilari muille, tuntea olonsa mukavaksi tehtävässään ja jakaa omaa osaamistaan eteenpäin. Olen edelleenkin suurimman osan päivästä epämukavuusalueellani, mutta nyt pelkkä työpaikan kynnyksen ylittäminen ei sentään tunnu kohtuuttoman suurelta ponnistelulta. (Pari vuotta sitten mietin ihan oikeasti jo edellisenä iltana, että milläköhän sanoilla tervehtisin seuraavana aamuna kollegoita…)

Tärkeintä on edelleen tämä: ympäröidä itsensä työkavereilla, joilla on sydän paikallaan.

Nainen, joka petaa sängyn

Elokuussa tilasin ensimmäistä kertaa ikinä kirjan ennakkotilauksena, nimittäin Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt.

Olen lukenut Kolun blogia jo monta vuotta, koska tykkään hänen kirjoittamistyylistään ja ihanan arkisista (mutta silti niin ylevän tuntuisista) aiheista. Blogi on armollinen, esteettinen ja aito – maistuu sopivasti elämältä. Melkeinpä harvinaisuus 2020-luvun itsekuratoinnin aikakaudella. Ymmärtänette siis malttamattomuuteni Kolun kirjaa kohtaan!

Malttamattomuus ehkä ennen kaikkea siksi, että tiesin jo etukäteen tunnistavani itseni kirjasta. Oikeastaan olen varma, että ihan kaikki ihmiset tunnistavat itsensä tuosta kirjasta – igenkänningsfaktor on korkea, kuten Ruotsissa sanottaisiin. Kirjailijahaastatteluissa Kolun on kuvailtu antavan synninpäästön lukijoille, ja juuri sitä minä odotin häneltä.

Lyhykäisyydessään Kolun viesti on, että mitä ikinä tunnetkin, et ole yksin. Ja että nykyihmistä uuvuttaa tilan puute.

Amen sis! Olen pohtinut paljon omia epärealistisia odotuksiani ja sitä, miksi hauskatkin projektit ja aktiviteetit uuvuttavat ihmistä. Mähän tykkään tästä. Ja toisaalta sitä, miksen mielestäni hyvästä järjenkäytöstä huolimatta silti onnistu tekemään sitä kuuluisaa tilaa kalenteriini. Odotukseni ovat ainaisessa ristiriidassa todellisuuden kanssa, joka tuntuu olevan valitettavasti story of my life.

Yliopistossa halusin (tai siis: luulin haluavani) olla se tyttö, joka saa pelkkiä A-arvosanoja. Työkaverini aamujoogarutiinia kuunnellessa haluan olla se nainen, joka herää kolme tuntia ennen töitä joogaamaan laiturille ja kirjoittaa kiitollisuuspäiväkirjaa. Kummassakin olen epäonnistunut: tenttipänttäämisen sijaan priorisoin opiskelijabileet ja aamujoogan ohi nukun huonolla omatunnolla.

Olenkin sekoittanut aidon halun ja tahdon epärealistisiin ihanneminä-haavekuviin. Ajatuksen tasolla haluan olla mielellään kaikkia asioita samanaikaisesti, käytännön tasolla elämässä ei ole tilaa kaikelle. Ja sitten petyn, kun en yletäkään omiin odotuksiini (jotka tietysti kumpuavat yhteiskunnasta).

Mutta tiedättekö mitä: olen kyllästynyt alittamaan omat odotukseni. Olen päättänyt, että en aio enää yrittää kovempaa, juosta nopeampaa tai aikatauluttaa tehokkaammin. Aion madaltaa odotuksiani.

Siksi lupasin itselleni kaksi yksinkertaista asiaa tänään:

Minä olen nainen, joka aamuisin

1) petaa sängyn ja

2) syö aamupalaa.

That’s it! Minun ei tarvitse treenata, kirjoittaa positiivisia ajatuksia tai saada yhtään mitään mullistavaa aikaan aamulla ennen kello kahdeksaa. Riittää, kun petaan sänkyni ja syön aamupalaa (kumpaakin olen laiminlyönyt räikeästi viime aikoina!).

Ja tiedättekö mitä: päiväni lähti tänään käyntiin paljon paremmin! Ilman “ahh taasko torkutin herätyksen ohi kun piti herätä aiemmin että ehtii treenata” –syyllistämistä. Kukapa edes heräisi hyvällä tuulella, jos jo silmänsä avatessa on epäonnistunut jossakin.

Ehkä minä vielä joku päivä innostun joogasta niin paljon, että tahdon oikeasti alottaa sillä päiväni. Aivan yhtä hyvin voin kuitenkin olla koko loppuelämäni henkilö, joka ei treenaa aamuisin. Kumpikin on yhtä hyvä.

Kun ruokapöytä tuli taloon

IMG_6061

Tiedättekö sen hetken, kun koti alkaa tuntua kodilta?

Minulle se hetki oli se, kun ruokapöytä tuli taloon. Ja kyllä, tässä tapauksessa nimenomaan Artekin ruokapöytä.

Olen melko spontaani ihminen. Kun siihen yhdistetään vähäinen kiinnostus sisustamiseen, tuloksena voi olla melkein mitä tahansa. Vaikeusastetta lisää vielä sekin, että kyseessä on erittäin pieni yksiö, jonne tulisi mahtua kaikki mukavaan elämiseen tarvittava ilman, että kokonaisvaikutelma on ahdas.

Noniin siis, se ruokapöytä! Olin etsinyt pitkään mieluista ruoka-/työpöytää, joka olisi kivan näköinen, mielellään pyöreä, mutta ei liian iso. Ette arvaakaan, miten suuria pienimmätkin pyöreät ruokapöydät ovat! Vaikutti ihan mahdottomalta hommalta löytää pöytää, jonka halkaisija on vähemmän kuin 100cm, mutta enemmän kuin parvekepöytien 60cm.

Eräänä epätoivoisena sunnuntaina otin breikin pöytäjahdista ja osallistuin veljenpoikani kastetilaisuuteen (etänä: Teamsin kautta sain eturivin paikat). Pienokaisen nimeksi julistettiin Alvar, ja siitäkös minä innostuin. Alvar niinkuin Alvar Aalto! Suomalaista designia! Miten ihana nimi, miksen minä keksinyt arvata sitä!

Kertasin poikaystävälleni Alvar Aallon elämää ja saavutuksia koko loppupäivän suu vaahdossa. Illalla olimme juuri lähdössä Ikeaan hakemaan väliaikaista “ihansamajotain”-pöytää, kunnes Blocketin ilmoitusvahtini kilahti:

Säljes Alvar Aalto Artek bord 9b – precis som ny!

Olen ilmeisen taikauskoinen, koska sillä sekunnilla ymmärsin, että tässä se nyt on: täydellinen ruokapöytä, jonka myyjä asuu vieläpä ihan naapurissa. Kestävä, ajaton, suomalainen. Samalla sekunnilla myös ruokapöytäbudjettini tietysti triplaantui. Päätin kuitenkin yolotella menemään, koska olihan veljenpoikani juuri paria tuntia aiemmin saanut saman nimen kuin pöydän suunnittelijalla. Meant to be! 

Pöytä on pieni, mutta tarpeeksi suuri – ja ennen kaikkea sillä on tarina.