Nainen, joka petaa sängyn

Elokuussa tilasin ensimmäistä kertaa ikinä kirjan ennakkotilauksena, nimittäin Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt.

Olen lukenut Kolun blogia jo monta vuotta, koska tykkään hänen kirjoittamistyylistään ja ihanan arkisista (mutta silti niin ylevän tuntuisista) aiheista. Blogi on armollinen, esteettinen ja aito – maistuu sopivasti elämältä. Melkeinpä harvinaisuus 2020-luvun itsekuratoinnin aikakaudella. Ymmärtänette siis malttamattomuuteni Kolun kirjaa kohtaan!

Malttamattomuus ehkä ennen kaikkea siksi, että tiesin jo etukäteen tunnistavani itseni kirjasta. Oikeastaan olen varma, että ihan kaikki ihmiset tunnistavat itsensä tuosta kirjasta – igenkänningsfaktor on korkea, kuten Ruotsissa sanottaisiin. Kirjailijahaastatteluissa Kolun on kuvailtu antavan synninpäästön lukijoille, ja juuri sitä minä odotin häneltä.

Lyhykäisyydessään Kolun viesti on, että mitä ikinä tunnetkin, et ole yksin. Ja että nykyihmistä uuvuttaa tilan puute.

Amen sis! Olen pohtinut paljon omia epärealistisia odotuksiani ja sitä, miksi hauskatkin projektit ja aktiviteetit uuvuttavat ihmistä. Mähän tykkään tästä. Ja toisaalta sitä, miksen mielestäni hyvästä järjenkäytöstä huolimatta silti onnistu tekemään sitä kuuluisaa tilaa kalenteriini. Odotukseni ovat ainaisessa ristiriidassa todellisuuden kanssa, joka tuntuu olevan valitettavasti story of my life.

Yliopistossa halusin (tai siis: luulin haluavani) olla se tyttö, joka saa pelkkiä A-arvosanoja. Työkaverini aamujoogarutiinia kuunnellessa haluan olla se nainen, joka herää kolme tuntia ennen töitä joogaamaan laiturille ja kirjoittaa kiitollisuuspäiväkirjaa. Kummassakin olen epäonnistunut: tenttipänttäämisen sijaan priorisoin opiskelijabileet ja aamujoogan ohi nukun huonolla omatunnolla.

Olenkin sekoittanut aidon halun ja tahdon epärealistisiin ihanneminä-haavekuviin. Ajatuksen tasolla haluan olla mielellään kaikkia asioita samanaikaisesti, käytännön tasolla elämässä ei ole tilaa kaikelle. Ja sitten petyn, kun en yletäkään omiin odotuksiini (jotka tietysti kumpuavat yhteiskunnasta).

Mutta tiedättekö mitä: olen kyllästynyt alittamaan omat odotukseni. Olen päättänyt, että en aio enää yrittää kovempaa, juosta nopeampaa tai aikatauluttaa tehokkaammin. Aion madaltaa odotuksiani.

Siksi lupasin itselleni kaksi yksinkertaista asiaa tänään:

Minä olen nainen, joka aamuisin

1) petaa sängyn ja

2) syö aamupalaa.

That’s it! Minun ei tarvitse treenata, kirjoittaa positiivisia ajatuksia tai saada yhtään mitään mullistavaa aikaan aamulla ennen kello kahdeksaa. Riittää, kun petaan sänkyni ja syön aamupalaa (kumpaakin olen laiminlyönyt räikeästi viime aikoina!).

Ja tiedättekö mitä: päiväni lähti tänään käyntiin paljon paremmin! Ilman “ahh taasko torkutin herätyksen ohi kun piti herätä aiemmin että ehtii treenata” –syyllistämistä. Kukapa edes heräisi hyvällä tuulella, jos jo silmänsä avatessa on epäonnistunut jossakin.

Ehkä minä vielä joku päivä innostun joogasta niin paljon, että tahdon oikeasti alottaa sillä päiväni. Aivan yhtä hyvin voin kuitenkin olla koko loppuelämäni henkilö, joka ei treenaa aamuisin. Kumpikin on yhtä hyvä.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s