Parvekkeen syysasu

Asuntoni ehdottomasti paras asia on parveke. Iso, asunnon levyinen marokkolaislaattainen parveke, jolle paistaa aurinko koko päivän. Ennen en edes tiennyt tarvitsevani parveketta, nyt se tuntuu aivan itsestään selvältä, että sellainen pitää olla. Etenkin pienessä asunnossa parveke on aivan korvaamaton: kesällä se on kuin extra-huone, jossa voi syödä, oleilla ja viettää aikaa siinä missä sisälläkin.

Rakastan parvekkeita myös siksi, että niillä voi tuulettaa asioita ja kuivata pyykkiä. Mikään ei ole lannistavampaa kuin se, ettei saa ihanaa villaneuletta tai savun hajuisia vaelluskamoja ulos tuulettumaan. Puhumattakaan vuodevaatteista – rakastan tuulettaa vuodevaatteita!

Haaste onkin siinä, mitä parvekkeella tekee suurimman osan vuodesta. Minun parvekkeessani ei ole lasituksia, enkä sellaisista oikein välittäisikään. Haluan silti pystyä viettämään aikaa parvekkeellani mielellään ympäri vuoden, vaikka sitten villahuopiin ja töppösiin kääriytyneenä.

Muutettuani asuntooni olen hankkinut huonekaluja ja sisustusasioita vaihtelevalla innostuksella. Parveke oli elokuun helteissä ykkösprioriteetti, ja jonkinnäköinen parvekepöytä oli saatava mitä pikimmin. Ostin Facebookin kirpparilta hetken mielijohteesta “mosaiikkipöydän”, joka kuitenkin jo ostohetkellä paljastui hirvittäväksi feikkihökötykseksi. En kuitenkaan enää tavaraa hakiessani kehdannut jättää sitä ostamatta, vaikka näin jälkiviisaana on helppo sanoa, että olisi (tietenkin!) pitänyt.

Viime viikonloppuna tartuin syysauringossa mustaan maalipurkkiin ja maalasin feikkimosaiikin päälle mustaa maalia suurin pensselinvedoin. Kuulostaa varmasti erittäin huonolta idealta maalata mosaiikkia, mutta mielestäni mikä tahansa väri oli parempi kuin pöydän alkuperäinen kirjava kivijäljitelmä. Puhumattakaan siitä, miten rentouttavaa puuhaa maalaaminen oli! (Harmi, etten tarvitse enempää mustia huonekaluja.)

Mielestäni lopputulos ei ole yhtään hullumpi. Nyt parvekkeeni näyttää harmoniselta ja pöytä sopii sinne. Vaikken ole vielä löytänyt sopivia tuoleja sen pariksi, hankin ainakin syksyiset kanervaruukut koristamaan pöytää ja kaiteita.

Vaikkei parvekkeella tule oleiltua ihan hirveästi syksyn pimeinä ja koleina iltoina, on silläkin jo väliä, miltä se näyttää ikkunasta ulos katsottaessa.

Ei saa peittää

Jee, ESP on palannut kesälomalta!

Jokin aikaa sitten Ruotsinsuomalainen-lehden haastattelussa toimittaja kysyi mikä intohimoprojekteistani on mieluisin. Ei ollut edes vaikeaa valita – Ei saa peittää -podi on ehdoton lempilapsi!

Pauliina hyppäsi ESP:n toisiin juontajapuikkoihin viime tammikuussa, ja kevään aikana löysimme mielestäni hyvän yhteisen dynamiikan. Vaikka tunnemmekin toisemme jo pidemmältä ajalta, on se silti yllättävän erilaista istua kaverin kanssa podistudiossa. Vaikka tuntuu, että me jutellaan kahdestaan, tuhannet muutkin kuulee meidän jutut – kreisiä!

Kesälomamme venähti tahattomasti, mutta se tuli toisaalta hyvään tarpeeseen. Tuntui kivalta reilu viikko sitten vihdoin palata mikin taakse, kun pää on taas täynnä ideoita ja energiavarastotkin palautuneet. Etenkin tuorein Suomi-jakso hymyilyttää – tuntui hyvältä fiilistellä Suomi-asioita näinä aikoina, kun sinne matkustaminen on vähän niin ja näin!

Kuuntele ESPiä täältä. ❤

Jämtlandstriangeln

Kolmen päivän vaellus Jämtlannissa oli todellinen seikkailu.

Jämtlandstriangeln on kirjaimellisesta kolmion muotoinen vaellusreitti Ruotsin Jämtlannissa, Ruotsin ja Norjan rajalla kulkevan vuoriston tuntumassa. Olimme tietämättämme ajoittaneet vaelluksen sesongin viimeiseen viikonloppuun, mikä oli vähäisen väkimäärän kannalta oikein hyvä sattuma. Sää sen sijaan ei suosinut meitä ihan sillä tavalla kuin olin etukäteen naiivisti haaveillut.

Ensimmäisenä päivänä satoi ja tuuli yli 20 metriä sekunnissa (!!!). Kaikkialla oli märkää – vaellusreitti oli yhtä puroa ja mutaa. Itse olin lähtenyt matkaan optimisesti vanhoilla vähän tukevammilla polkujuoksukengillä, ja se valintahan osoittautui katastrofaaliseksi heti ensimmäisen kilometrin aikana. Kaksi viimeistä päivää selvisin jokseenkin kuivin (ja lämpimin!) jaloin vanhan kunnon muovipussikikan avulla!

Myrskytuuli toi mieleen muutaman vuoden takaisen Halti-reissun, jossa sielläkin tuulta vasten sai nojata ja yksittäinen puuska kaatoi koko retkikunnan maahan kuin heinää niittäisi. Tällä kertaa olin kuitenkin suksien sijaan liikkeellä jaloin, mikä oli melkein pahempaa – askeltaan ei ehtinyt terävien kivien seassa varoa lainkaan, kun tuuli tempoi miten tahtoi.

Myrskytuulen uuvuttamat retkeilijät pelasti tuulensuoja, kun teltan pystyttämisestä ei voinut edes haaveilla. Onneksi kannoin mukanani pakastekuivatun retkiruoan sijaan todellista luksusta, sillä viimeistään juustoinen kanttarellirisotto sai väsyneenkin vaeltajan piristymään.

Toisaalta just tämä on tunturiretkeilyn charmi: sää tuo yllätysmomentin jokaiseen retkeen. On myös jännittävää olla luonnon armoilla ja testata sekä henkistä että fyysistä kanttia. Harmauden keskellä pilkotti myös syksyn värejä, ja saimmehan kokea myös ensilumen taian viimeisenä aamuna teltasta kömpiessä.

Ja ainiin – rakastan tuntemattomien ihmisten avuliaisuutta luonnossa! Lähes loputtomalta tuntuneen tuulessa rämpimisen jälkeen tuulensuojassa meitä odotti vanhempi pariskunta vasta keitetyn kahvin ja bilar-karkkien kanssa.

Note to self: be more like those people.