Kaksi viikkoa merellä

AfterlightImage 75AfterlightImage 74

Kaksi viikkoa merellä. Siinä ajassa ehdin tottua purjeiden alituiseen ylös ja alas veivaamiseen, loppua kohden jo hieman kyllästyäkin (“ai taasko ne pitää ottaa alas”). Rakastan purjeveneiden hiljaisuutta – ne ikään kuin liitävät vedessä eteenpäin, moottori ei huuda eikä putputa. Veneen alituiseen sotkuisuuteen, ahtauteen ja jokaisen vaatekappaleen kostean ummehtuneeseen hajuunkin oppii suhtautumaan leppoisasti. Halutessaan sitä pärjää niin vähällä! (Vaikka itse olisin kyllä voinut pakata muunkinlaisen sään kuin hirmuhelteiden varalle. Onneksi purjehduskavereilta voi hätätilanteessa lainata pitkävartisia sukkia…)

Tukholman saaristossa oli väkeä, mutta paljon vähemmän kansainvälisiä venekuntia kuin viime kesänä. Jos vuosi sitten joka kolmannen veneen salossa liehui muun kuin Ruotsin lippu, tänä kesänä näin vain yhden ranskalaisen veneen. Suomalaisia ei näkynyt missään.

AfterlightImage 76AfterlightImage 73

Pohdin keväisellä vaelluksella, miten ainutlaatuinen asia pohjoismainen luonto ja jokamiehenoikeudet on. Niin myös saaristo. Kaikki ne tuhannet saaret, vesistöt, laiturit ja satamat – meidän kaikkien käytettävissämme! Silti vaikkapa purjehdus tuntuu olevan jonkinlainen salakerho, johon vain tietyllä ihmisryhmällä on asiaa. Itsekin olen mieltänyt harrastuksen hymähdellen vähän kuin eliittilajiksi yhdessä golfin kanssa.

Olen kuitenkin hiljalleen oivaltanut, että purjehdus on sitä miksi sen tekee. Sitä voi yöpyä saariston upeissa satamissa, nauttia kaikista perusmukavuuksista ja syödä hienoissa satamaravintoloissa. Tai sitten voi yöpyä luonnonsatamissa, olla ilman sähköä ja suihkua, peseytyä vedessä ja kokata kaasuhellalla falukorv-pastaa. Meidän lomamme oli sekoitus molempia, luksusta ja erähenkisyyttä. Muutaman luonnonsatamissa nukutun yön (tai ukkosmyrskyn…) jälkeen satamapalvelut, kuten suihku, tuntuivat suurelta luksukselta.

AfterlightImage 78

Purjehduksen saavuttamattomuus tulee ehkä ennemminkin siitä, että harrastus kulkee usein perheessä: isän kanssa opitut purjehdustaidot ja vene kantavat seuraaville sukupolville. Jos ei omassa perheessä ole harrastettu, vaatii aivan erityistä päättäväisyyttä perehtyä aikuisena lajin ja välineistön saloihin. Saman koin aikanaan suunnistuksen kohdalla – olin äärimmäisen kateellinen suunnistusperheistä, jotka ovat lajin parissa suorastaan konsepti. Kuinka paljon helpompaa olisi ollut sisäistää lajin koodisto jo äidinmaidossa! (Toisaalta samasta syystä sitä olisi varmaan teininä kohauttaunut olkiaan asialle: “blaah joku suunnistus”. Itse valitsemiaan harrastuksia osaa arvostaa eri tavalla juuri siksi, ettei kukaan ole pakottanut niihin.)

Juuri siksi luulen, ettei saaristossa sen pahemmin kuin luontopoluillakaan näy juurikaan maahanmuuttajataustaisia. Kukapa heidät perehdyttäisi näiden lajien saloihin, sosiaaliseen koodistoon ja kirjoittamattomiin sääntöihin? Vaikka harrastus itsessään ei olisi kallis, on siihen vaikea ryhtyä, jos joutuu aloittamaan täysin nollasta.

Ilmiö on muuten sama kuin kansainvälisillä opiskelijoilla, jotka janoavat aitoja ruotsalaisia kokemuksia snapsilauluineen päivineen. Harva kuitenkaan tuntee ketään, jolla olisi kesämökki, auto tai ylipäätään opiskelijaluukkua suurempi asunto. Niimpä midsommarit ja mökkireissut jäävät aina aavistuksen alkuperäisestä, ellei tunne paikallisia. Kamppailin näiden fiilisten kanssa etenkin ensimmäisinä Ruotsi-vuosinani, vaikka ruotsalainen luokkatoverini ottikin meidät ulkomaalaiset avosylin vastaan perheensä kesämökille.

Tämän takia osaan arvostaa sitä, että saan mahdollisuuden perehtyä näin ihanaan lajiin ikään kuin sivutuotteena. Suurimpaan osaan harrastuksistani olen itse tarttunut aloittelijan päättäväisyydellä tietämättä mitään etukäteen, purjehduksen pariin olen kerrankin päätynyt pesunkestävään purjehdusperheeseen tutustuttuani.

En vielä ymmärrä veneen varusteista, venekerhojen toimintatavoista tai navigoinnista puoliakaan, mutta olen utelias oppimaan.

Reissuelämää

Heräsin tänään Värtahamnenin satamassa kuudelta aamulla ikkunattomassa hytissäni kolmen ison matkalaukun kanssa. Kuukauden Suomi-loma on ohi ja kesä jatkuu Tukholmassa. Vaikka olen jo neljättä viikkoa lomalla, tuntuu, etten ole nukkunut viimeiseen pariin viikkoon – reissuelämä tekee levottomaksi.

Tähän väliin täytyy myös ihmetellä Ruotsinlaivojen tragikoomista tunnelmaa. Kelluva hotelli on joillekin arjen eskapismia parhaimmillaan, ja what happens in Ruotsinlaiva stays in Ruotsinlaiva. Kolmelta yöllä hyttikäytävälläni oli käynnissä sellainen hulabaloo, että unettomuus ei edes haitannut, kun kuuntelin draamaa korva tarkkana. En koskaan lakkaa ihmettelemästä ihmisiä!

Summer2020

Suomi-loma oli kaiken kaikkiaan mukava: ehdin viettää aikaa ihan vaan itseni ja monen läheisen kanssa. Reissuun liittyi toisaalta paljon ristiriitaisiakin fiiliksiä koronatilanteen vuoksi. Eniten itseäni harmittaa myrkyllinen asenneilmapiiri. En jaksa enää yhtäkään keskustelua, joiden tavoitteena on lietsoa oikein-väärin -väittelyä. Mielestäni on käsittämätöntä, miten jotkut saavat ihmeellistä mielihyvää asiasta, joka on kaiken kaikkiaan hyvin traaginen.

Onneksi minulla kuitenkin oli mahdollisuus viettää näinkin pitkä aika Suomessa. Kuka tietää, miten maailma makaa taas syksyllä. Ehkä seuraava mahdollisuus moikata läheisiä on vasta jouluna – jos silloinkaan!

AfterlightImage 69

Nyt pakkaan laukkuni uudelleen ja suuntaan saaristoon. Ei haittaa yhtään paeta tätä vallitsevaa muuttokaaosta. Ciao! ❤

VLOGI: Joogaretriitti Tukholman saaristossa

Noniin, seuraa jotakin mitä en ihan heti itsekään usko sanovani: olin joogaretriitillä!

Filosofiani mukaan elämässä kannattaa aina olla avoin uusille kokemuksille, paikoille, harrastuksille, ystäville, työtehtäville, mauille (kunhan ei superällöille!) ja niin edelleen. Spontaani joogaretriitti noudatti siis tätä kaaviota. En näet osaa joogata, mutta eihän sen silti tarvitse estää minua hyppäämästä suoraan syvään päätyyn.

Gällnön saarella vietetyt kolme päivää avasivat silmäni joogan suhteen. Joogan ei tarvitsekaan olla pelkkää tuskallisen kivuliasta venyttelyä (joka tuntuu kestävän pienen ikuisuuden…), vaan se voi olla myös kokonaisvaltaista kehon ja mielen huoltamista. Meditointia, hengitysharjoituksia, luontoa, tunteita, ravitsevaa ruokaa, unelmia, naurua, vaivatonta ja vaivaantunutta hiljaisuutta.

Koska olen nyt kiusallisen innostunut go pro -kameroista, en voinut retriitin digitaalisesta detoxista huolimatta olla kuvaamatta. Ihan vähän vain!

Saa vain olla

AfterlightImage 67

Meillä oli töissä koko kevään kestävä autenttisen johtajuuden koulutus. Tammikuun starttipäivässä pohdimme edeltävää vuotta ja päätimme kukin tulevan vuoden 2020 teemasanan oman hyvinvointimme ollessa keskiössä. Toukokuun lopussa meillä oli jälleen yhteinen päätössessio koulutukselle.

Katsoimme ajassa taaksepäin tammikuussa kirjaamiimme tavoitteisiin. Minä olin kirjoittanut muistikirjaani balance 2020, jolla tarkoitin levon ja rehkimisen tasapainoa. Muistan olleeni tammikuussa kiireisen syksyn jäljiltä jo valmiiksi väsynyt ajatuksesta, että samanlainen kevät olisi tiedossa.

Näin puoli vuotta myöhemmin uskallan todeta, että löysin tasapainon. En silti mitenkään voi ottaa siitä kunniaa itselleni – on yksinomaan koronakevään ansiota, että olen downshiftannut radikaalisti. Tämä totuus on oikeastaan vähän surullinen, sillä ennemmin tai myöhemmin minun on opeteltava rauhoittamaan arkeani ihan omin avuin.

On harvinaisen ihanaa vain olla. Antaa päivien kulua, lukea, käydä koiran kanssa metsälenkeillä ja suunnitella uuden asunnon sisustusta. Ensimmäistä kertaa elämässäni mietin oikeasti, minkälaisia huonekaluja haluan. Odotan itsekin suurella mielenkiinnolla, minkälaisen kodin itselleni rakennan, olen näet melko kaikkiruokainen sisustaja…

Juuri nyt on täydellisen laiska ja hyvä olo.

OMA ASUNTO

Skärmavbild 2020-06-24 kl. 09.20.32

Isoja uutisia: ostin ensimmäisen oman asuntoni! (!!!)

Tuntuu hullulta. Ennen kaikkea siksi, että en tiennyt kykeneväni sitoutumaan johonkin näinkin pysyvään. Kai se on merkki aikuistumisesta, kun 40:n vuoden asuntolaina ei juurikaan hirvitä?

Oikeastaan koko asuntokaupat oli vähän koominen juttu, ja samalla niin täydellinen matka itseeni ja elämänfilosofiani ytimeen.

Ensinnäkin koko asuntorulianssi on esimerkki siitä, miten stressittömästi pystyn luottamaan tuntemattomaan. Selailin myytäviä asuntoja puolihuolimattomasti pitkin kevättä, mutta en vielä kesäkuun alussakaan ollut vaivautunut yhteenkään asuntonäyttöön, vaikka elokuussa päättyvä vuokrasopimus läheni. Sinänsä näytöissä käyminen olisi varmasti auttanut paremmin hahmottamaan omia vaatimuksia, mutta toisaalta järkeilen, että ei se näyttöjen lukumäärä itsessään takaa sen parempaa kämppää.

Toisekseen ymmärsin näin jälkikäteen, miten vahva intuitio minulla on, jos vain uskallan kuunnella sitä. Kun sitten vihdoin päätin mennä asuntonäyttöön, oli asunto sellainen, josta minulla oli jo kuvien perusteella vahva tunne. Näytössä tunne vain vahvistui, ja huomasin olevani jollain selittämättömällä tavalla hyvin kiintynyt kämppään. En kuitenkaan luottanut vaistooni sokeasti, vaan tein taustatyön niin perusteellisesti kuin vain suinkin osasin. Kävin myös vertailun vuoksi katsomassa paria muutakin asuntoa tarjouskilvan aikana.

Itse tarjouskilpa oli elämäni stressaavin kokemus. Ahdistavan nopeita päätöksiä, jollaisista en todellakaan ole tunnettu. Kuitenkin juuri niissä hetkissä intuitioni otti johdon, kun aikaa ei ollut muullekaan. Neljä päivää näytön jälkeen nimeni oli paperissa.

Luulen, että juuri intuitioon luottaminen on se, minkä takia tämän asunnon ostaminen tuntuu nyt ja toivottavasti vielä pitkään erityisen hyvältä. Pelkällä järjellä tehdyt ostokset nimittäin harvoin ilahduttavat pitkään, varsinkaan, kun on kyse omasta kodista.

En malta odottaa muuttoa!