Nainen, joka petaa sängyn

Elokuussa tilasin ensimmäistä kertaa ikinä kirjan ennakkotilauksena, nimittäin Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt.

Olen lukenut Kolun blogia jo monta vuotta, koska tykkään hänen kirjoittamistyylistään ja ihanan arkisista (mutta silti niin ylevän tuntuisista) aiheista. Blogi on armollinen, esteettinen ja aito – maistuu sopivasti elämältä. Melkeinpä harvinaisuus 2020-luvun itsekuratoinnin aikakaudella. Ymmärtänette siis malttamattomuuteni Kolun kirjaa kohtaan!

Malttamattomuus ehkä ennen kaikkea siksi, että tiesin jo etukäteen tunnistavani itseni kirjasta. Oikeastaan olen varma, että ihan kaikki ihmiset tunnistavat itsensä tuosta kirjasta – igenkänningsfaktor on korkea, kuten Ruotsissa sanottaisiin. Kirjailijahaastatteluissa Kolun on kuvailtu antavan synninpäästön lukijoille, ja juuri sitä minä odotin häneltä.

Lyhykäisyydessään Kolun viesti on, että mitä ikinä tunnetkin, et ole yksin. Ja että nykyihmistä uuvuttaa tilan puute.

Amen sis! Olen pohtinut paljon omia epärealistisia odotuksiani ja sitä, miksi hauskatkin projektit ja aktiviteetit uuvuttavat ihmistä. Mähän tykkään tästä. Ja toisaalta sitä, miksen mielestäni hyvästä järjenkäytöstä huolimatta silti onnistu tekemään sitä kuuluisaa tilaa kalenteriini. Odotukseni ovat ainaisessa ristiriidassa todellisuuden kanssa, joka tuntuu olevan valitettavasti story of my life.

Yliopistossa halusin (tai siis: luulin haluavani) olla se tyttö, joka saa pelkkiä A-arvosanoja. Työkaverini aamujoogarutiinia kuunnellessa haluan olla se nainen, joka herää kolme tuntia ennen töitä joogaamaan laiturille ja kirjoittaa kiitollisuuspäiväkirjaa. Kummassakin olen epäonnistunut: tenttipänttäämisen sijaan priorisoin opiskelijabileet ja aamujoogan ohi nukun huonolla omatunnolla.

Olenkin sekoittanut aidon halun ja tahdon epärealistisiin ihanneminä-haavekuviin. Ajatuksen tasolla haluan olla mielellään kaikkia asioita samanaikaisesti, käytännön tasolla elämässä ei ole tilaa kaikelle. Ja sitten petyn, kun en yletäkään omiin odotuksiini (jotka tietysti kumpuavat yhteiskunnasta).

Mutta tiedättekö mitä: olen kyllästynyt alittamaan omat odotukseni. Olen päättänyt, että en aio enää yrittää kovempaa, juosta nopeampaa tai aikatauluttaa tehokkaammin. Aion madaltaa odotuksiani.

Siksi lupasin itselleni kaksi yksinkertaista asiaa tänään:

Minä olen nainen, joka aamuisin

1) petaa sängyn ja

2) syö aamupalaa.

That’s it! Minun ei tarvitse treenata, kirjoittaa positiivisia ajatuksia tai saada yhtään mitään mullistavaa aikaan aamulla ennen kello kahdeksaa. Riittää, kun petaan sänkyni ja syön aamupalaa (kumpaakin olen laiminlyönyt räikeästi viime aikoina!).

Ja tiedättekö mitä: päiväni lähti tänään käyntiin paljon paremmin! Ilman “ahh taasko torkutin herätyksen ohi kun piti herätä aiemmin että ehtii treenata” –syyllistämistä. Kukapa edes heräisi hyvällä tuulella, jos jo silmänsä avatessa on epäonnistunut jossakin.

Ehkä minä vielä joku päivä innostun joogasta niin paljon, että tahdon oikeasti alottaa sillä päiväni. Aivan yhtä hyvin voin kuitenkin olla koko loppuelämäni henkilö, joka ei treenaa aamuisin. Kumpikin on yhtä hyvä.

Kun ruokapöytä tuli taloon

IMG_6061

Tiedättekö sen hetken, kun koti alkaa tuntua kodilta?

Minulle se hetki oli se, kun ruokapöytä tuli taloon. Ja kyllä, tässä tapauksessa nimenomaan Artekin ruokapöytä.

Olen melko spontaani ihminen. Kun siihen yhdistetään vähäinen kiinnostus sisustamiseen, tuloksena voi olla melkein mitä tahansa. Vaikeusastetta lisää vielä sekin, että kyseessä on erittäin pieni yksiö, jonne tulisi mahtua kaikki mukavaan elämiseen tarvittava ilman, että kokonaisvaikutelma on ahdas.

Noniin siis, se ruokapöytä! Olin etsinyt pitkään mieluista ruoka-/työpöytää, joka olisi kivan näköinen, mielellään pyöreä, mutta ei liian iso. Ette arvaakaan, miten suuria pienimmätkin pyöreät ruokapöydät ovat! Vaikutti ihan mahdottomalta hommalta löytää pöytää, jonka halkaisija on vähemmän kuin 100cm, mutta enemmän kuin parvekepöytien 60cm.

Eräänä epätoivoisena sunnuntaina otin breikin pöytäjahdista ja osallistuin veljenpoikani kastetilaisuuteen (etänä: Teamsin kautta sain eturivin paikat). Pienokaisen nimeksi julistettiin Alvar, ja siitäkös minä innostuin. Alvar niinkuin Alvar Aalto! Suomalaista designia! Miten ihana nimi, miksen minä keksinyt arvata sitä!

Kertasin poikaystävälleni Alvar Aallon elämää ja saavutuksia koko loppupäivän suu vaahdossa. Illalla olimme juuri lähdössä Ikeaan hakemaan väliaikaista “ihansamajotain”-pöytää, kunnes Blocketin ilmoitusvahtini kilahti:

Säljes Alvar Aalto Artek bord 9b – precis som ny!

Olen ilmeisen taikauskoinen, koska sillä sekunnilla ymmärsin, että tässä se nyt on: täydellinen ruokapöytä, jonka myyjä asuu vieläpä ihan naapurissa. Kestävä, ajaton, suomalainen. Samalla sekunnilla myös ruokapöytäbudjettini tietysti triplaantui. Päätin kuitenkin yolotella menemään, koska olihan veljenpoikani juuri paria tuntia aiemmin saanut saman nimen kuin pöydän suunnittelijalla. Meant to be! 

Pöytä on pieni, mutta tarpeeksi suuri – ja ennen kaikkea sillä on tarina.

Söderin tyttöjä

AfterlightImage 83

Ystäväni työpaikalla kisailtiin siitä, mikä Tukholman kaupunginosa kukin on sielultaan. Tukholmalaiset (siinä missä helsinkiläiset tai tamperelaisetkin!) osaavat olla erittäin kotiseutu-uskollisia, ja joskus kaupungin eri osat ovat heidän puheissaan yhtä kaukana toisistaan kuin Pohjoisnapa ja Etelämanner.

Söderillä on kyllä kiva käydä viettämässä aikaa, mutta harva Solnan akselilla kasvanut ostaisi sieltä asuntoa.

Årsta ei ole Söderiä, vaan söder om söder eli etelämpänä etelästä. Ei mitään eroa minulle, mutta tukholmalaisille it makes all the difference!

Meillä muualta tulevilla ei ole kotiseuturakkauden taakkaa. Vastamuuttaneena olin totaalinen tabula rasa, minulle puolen tunnin metromatkan päässä sijaitseva Vällingby oli aivan yhtä pätevä asuinalue kuin Hallonbergenin ghetto tai siisti ja rauhallinen Gärdet. Vähitellen opin ystäviä ja kollegoita kuuntelemalla aistimaan eri alueiden viboja ja asenteita (yksi ystäväni dumppasi miehen, joka asui Blackebergissä, koska “ei kai kukaan nyt oikeasti asu Blackebergissä!”), mikä on tietysti ollut äärimmäisen hauskaa. Olen miettinyt, että tämä on varmaan sitä todellista integroitumista, kun oppii tunnistamaan sukupolvelta toiselle siirtyvät hiljaiset (ja ei niin hiljaiset) asenteet.

Omaa asuntoa etsiessä jouduin yllättäen pohtimaan hyvinkin hartaasti sitä, missä haluaisin asua. Toisaalta oli rikkaus, etten ollut lukittautunut mihinkään tiettyyn kaupunginosaan, mutta samalla se tuntui myös äärimmäisen hankalalta olla avoin kaikelle. Mistä sitä edes aloittaisi? Mikä kaupunginosa on eniten minua?

Näin jälkikäteen se tuntuu aivan päivänselvältä, että olen sielultani södertjej, vaikken ollutkaan koskaan haaveillut eteläpuolella asumisesta. Olisin aivan yhtä hyvin voinut jäädä metsien ympäröimään Gärdetiin tai muuttaa trendikkääseen Vasastaniin, mutta olen iloinen, että löysin tieni Södermalmille. Ehkä se oli tuuria, ehkä kohtalon johdatusta, vähintäänkin sattumaa.

Mietin jälkiviisaana, miksi etelän meininki oikeastaan sopii minulle niin hyvin: Söder ei ole tylsä! Minä tahdon asua lähellä elämää, tapahtumia, kulttuuria, luovuutta, erilaisia ihmisiä. Tahdon kuulla hälytysajoneuvojen sireenit ikkunasta ja tuijotella parvekkeeltani ravintoloiden terasseilla aterioivia ihmisiä. I lllove it!

Ja jos minä joskus aion asua suurkaupungin keskustassa miniyksiössä sadan metrin säteellä vedestä ja metrosta, on sen aika varmasti juuri nyt.

P.S. Ai niin! Olen äärettömän ylpeä Tukholman pohjoispuolella asuvasta ystävästäni. Huolimatta sukupolvien yli ulottuvasta pohjoisen Solna-rakkaudesta hän yllättäen vaihtoi kantaansa ja myönsi, että on sielultaan sittenkin enemmän eteläpuolen tyttöjä.

Kaksi viikkoa merellä

AfterlightImage 75AfterlightImage 74

Kaksi viikkoa merellä. Siinä ajassa ehdin tottua purjeiden alituiseen ylös ja alas veivaamiseen, loppua kohden jo hieman kyllästyäkin (“ai taasko ne pitää ottaa alas”). Rakastan purjeveneiden hiljaisuutta – ne ikään kuin liitävät vedessä eteenpäin, moottori ei huuda eikä putputa. Veneen alituiseen sotkuisuuteen, ahtauteen ja jokaisen vaatekappaleen kostean ummehtuneeseen hajuunkin oppii suhtautumaan leppoisasti. Halutessaan sitä pärjää niin vähällä! (Vaikka itse olisin kyllä voinut pakata muunkinlaisen sään kuin hirmuhelteiden varalle. Onneksi purjehduskavereilta voi hätätilanteessa lainata pitkävartisia sukkia…)

Tukholman saaristossa oli väkeä, mutta paljon vähemmän kansainvälisiä venekuntia kuin viime kesänä. Jos vuosi sitten joka kolmannen veneen salossa liehui muun kuin Ruotsin lippu, tänä kesänä näin vain yhden ranskalaisen veneen. Suomalaisia ei näkynyt missään.

AfterlightImage 76AfterlightImage 73

Pohdin keväisellä vaelluksella, miten ainutlaatuinen asia pohjoismainen luonto ja jokamiehenoikeudet on. Niin myös saaristo. Kaikki ne tuhannet saaret, vesistöt, laiturit ja satamat – meidän kaikkien käytettävissämme! Silti vaikkapa purjehdus tuntuu olevan jonkinlainen salakerho, johon vain tietyllä ihmisryhmällä on asiaa. Itsekin olen mieltänyt harrastuksen hymähdellen vähän kuin eliittilajiksi yhdessä golfin kanssa.

Olen kuitenkin hiljalleen oivaltanut, että purjehdus on sitä miksi sen tekee. Sitä voi yöpyä saariston upeissa satamissa, nauttia kaikista perusmukavuuksista ja syödä hienoissa satamaravintoloissa. Tai sitten voi yöpyä luonnonsatamissa, olla ilman sähköä ja suihkua, peseytyä vedessä ja kokata kaasuhellalla falukorv-pastaa. Meidän lomamme oli sekoitus molempia, luksusta ja erähenkisyyttä. Muutaman luonnonsatamissa nukutun yön (tai ukkosmyrskyn…) jälkeen satamapalvelut, kuten suihku, tuntuivat suurelta luksukselta.

AfterlightImage 78

Purjehduksen saavuttamattomuus tulee ehkä ennemminkin siitä, että harrastus kulkee usein perheessä: isän kanssa opitut purjehdustaidot ja vene kantavat seuraaville sukupolville. Jos ei omassa perheessä ole harrastettu, vaatii aivan erityistä päättäväisyyttä perehtyä aikuisena lajin ja välineistön saloihin. Saman koin aikanaan suunnistuksen kohdalla – olin äärimmäisen kateellinen suunnistusperheistä, jotka ovat lajin parissa suorastaan konsepti. Kuinka paljon helpompaa olisi ollut sisäistää lajin koodisto jo äidinmaidossa! (Toisaalta samasta syystä sitä olisi varmaan teininä kohauttaunut olkiaan asialle: “blaah joku suunnistus”. Itse valitsemiaan harrastuksia osaa arvostaa eri tavalla juuri siksi, ettei kukaan ole pakottanut niihin.)

Juuri siksi luulen, ettei saaristossa sen pahemmin kuin luontopoluillakaan näy juurikaan maahanmuuttajataustaisia. Kukapa heidät perehdyttäisi näiden lajien saloihin, sosiaaliseen koodistoon ja kirjoittamattomiin sääntöihin? Vaikka harrastus itsessään ei olisi kallis, on siihen vaikea ryhtyä, jos joutuu aloittamaan täysin nollasta.

Ilmiö on muuten sama kuin kansainvälisillä opiskelijoilla, jotka janoavat aitoja ruotsalaisia kokemuksia snapsilauluineen päivineen. Harva kuitenkaan tuntee ketään, jolla olisi kesämökki, auto tai ylipäätään opiskelijaluukkua suurempi asunto. Niimpä midsommarit ja mökkireissut jäävät aina aavistuksen alkuperäisestä, ellei tunne paikallisia. Kamppailin näiden fiilisten kanssa etenkin ensimmäisinä Ruotsi-vuosinani, vaikka ruotsalainen luokkatoverini ottikin meidät ulkomaalaiset avosylin vastaan perheensä kesämökille.

Tämän takia osaan arvostaa sitä, että saan mahdollisuuden perehtyä näin ihanaan lajiin ikään kuin sivutuotteena. Suurimpaan osaan harrastuksistani olen itse tarttunut aloittelijan päättäväisyydellä tietämättä mitään etukäteen, purjehduksen pariin olen kerrankin päätynyt pesunkestävään purjehdusperheeseen tutustuttuani.

En vielä ymmärrä veneen varusteista, venekerhojen toimintatavoista tai navigoinnista puoliakaan, mutta olen utelias oppimaan.

Reissuelämää

Heräsin tänään Värtahamnenin satamassa kuudelta aamulla ikkunattomassa hytissäni kolmen ison matkalaukun kanssa. Kuukauden Suomi-loma on ohi ja kesä jatkuu Tukholmassa. Vaikka olen jo neljättä viikkoa lomalla, tuntuu, etten ole nukkunut viimeiseen pariin viikkoon – reissuelämä tekee levottomaksi.

Tähän väliin täytyy myös ihmetellä Ruotsinlaivojen tragikoomista tunnelmaa. Kelluva hotelli on joillekin arjen eskapismia parhaimmillaan, ja what happens in Ruotsinlaiva stays in Ruotsinlaiva. Kolmelta yöllä hyttikäytävälläni oli käynnissä sellainen hulabaloo, että unettomuus ei edes haitannut, kun kuuntelin draamaa korva tarkkana. En koskaan lakkaa ihmettelemästä ihmisiä!

Summer2020

Suomi-loma oli kaiken kaikkiaan mukava: ehdin viettää aikaa ihan vaan itseni ja monen läheisen kanssa. Reissuun liittyi toisaalta paljon ristiriitaisiakin fiiliksiä koronatilanteen vuoksi. Eniten itseäni harmittaa myrkyllinen asenneilmapiiri. En jaksa enää yhtäkään keskustelua, joiden tavoitteena on lietsoa oikein-väärin -väittelyä. Mielestäni on käsittämätöntä, miten jotkut saavat ihmeellistä mielihyvää asiasta, joka on kaiken kaikkiaan hyvin traaginen.

Onneksi minulla kuitenkin oli mahdollisuus viettää näinkin pitkä aika Suomessa. Kuka tietää, miten maailma makaa taas syksyllä. Ehkä seuraava mahdollisuus moikata läheisiä on vasta jouluna – jos silloinkaan!

AfterlightImage 69

Nyt pakkaan laukkuni uudelleen ja suuntaan saaristoon. Ei haittaa yhtään paeta tätä vallitsevaa muuttokaaosta. Ciao! ❤