Haussa: fokus

Image from iOS (18).jpg

Miten tästä nyt kirjoittaisi. Olen vähän samalla asialla kuin kuukausi sitten peräänkuuluttaessani elämänhallintaa, ikuisen tasapainon ja fokuksen etsinnässä siis. En tiedä minkä takia se oikeastaan on minulle niin vaikeaa, kun teoriassa ymmärrän, että tasapainon löytää todennäköisesti ihan vaan elämällä omien arvojensa mukaisesti. Ja minä kyllä tiedän, mistä oma arvopohjani koostuu.

En vain jotenkin malta? Olen viilettänyt menemään alkusyksyn ilman selkeää priorisointia kiusallisen tietoisena siitä, ettei se ole millään tasolla kestävää. Venytän päätöksiä ja pieniä tehtäviä, jotka syövät salakalavasti energiaa ikään kuin liian monta puhelimen taustalla auki olevaa sovellusta. En jaksa vastata ystävien tai varsinkaan puolituttujen viesteihin. “Ei ole aikaa.”

Tänään istahdin kävelyllä aurinkoiselle kalliolle miettimään, miten saisin arkeeni fokuksen takaisin. Mielestäni minulla oli suhteellisen hyvä tasapaino viime syksynä, vaikka paljon tekemistä olikin. Onnistuin löytämään jonkinlaisen punaisen langan kaiken härdellin keskellä. Kokosin listalle arkeni pakolliset asiat: työ, yhteydenpito läheisiin, liikunta, uni ja ravinto, kurssi. Sen jälkeen lisäsin listalle mukaan aivan välttämättömimmät kivat asiat, mitä haluan arkeeni kuuluvan pakollisten lisäksi: podcast ja lauluharrastus.

Tämän enempää en ehdi — ja tästedes yritän pitää sen kirkkaana mielessäni.

Mistä on hyvä yrityskonferenssi tehty?

AfterlightImage 47AfterlightImage 49AfterlightImage 47.JPG

Yökävelyitä Pariisin kaduilla, Eiffel-torni, Disneyland, lounas Reimsissä ja samppanjaa Champagnessa. Olin viikko sitten elämäni ensimmäisellä konferenssimatkalla Ranskassa! Konferenssit ovat täällä IT-kuplassa aivan erityinen juttu, jolla sitoutetaan ja inspiroidaan työntekijöitä. Firmat pistävät toinen toistaan paremmaksi mitä tulee yllätyksiin ja puitteisiin, ja matkakohde pidetään salassa laskeutumiseen saakka. Eräskin moderni softayritys siirtää koko puljun kuukaudeksi johonkin lämpimään kohteeseen talvella.

Meidän firmalta en odottanut ylimääräistä koreilua — ei olla sen kokoisia eikä tyyppisiä, että koko viikonlopun hulppea juhlaputki jaksaisi motivoida ketään. Sen sijaan osasin odottaa tiukkaa ohjelmaa ja itsensä kehittämiseen liittyviä teemoja, mutta viikonloppu yllätti silti monella tavalla. Ensinnäkin on aivan käsittämätöntä, miten paljon sitä ehtii 48 tunnissa nähdä ja kokea, jos vähän tinkii nukkumisesta!

Parasta antia oli kuitenkin se, että pääsi tutustumaan työkavereihin syvällisemmin tutun arjen ja Tukholma-todellisuuden ulkopuolella. Vaikka olemme jo lähtökohtaisesti tiivis porukka, näkee sitä toisista aivan eri puolia, kun kirjaimellisesti jakaa sängyn jonkun kanssa viikonlopun ajan. Olen myös onnellinen, että olen jo työpaikkani vakiokalustoa enkä alituisten kieliepävarmuuksien vangitsema! Niistä lähtökohdista olisin inhonnut ja pelännyt tällaista viikonloppua, joka on kielipuolelle sosiaalisesti aivan äärimmäisen uuvuttava. (Muistan parikin “kivaa ryhmäytymisviikonloppua” keskellä ei mitään ensimmäisinä Ruotsi-vuosinani, ja soittelin itku kurkussa kavereille, kun oli niin hankalaa.)

Toinen ihana juttu oli työpajat, joita viikonloppuun ei edes turisteilun lomaan mahtunut montaa, mutta jotka olivat sitäkin aidompia. Meiltä meille, ei kliseisiä ryhmäytysleikkejä vaan päivittäin jakamassamme arjessa vahvasti kiinni olevaa asiaa. Miten voimme ratkoa konflikteja hierarkiattomassa organisaatiossa, miten työskentelemme palautteen kanssa päivittäin? Mitä luottamus merkitsee ja miten rakennamme sitä sekä toisiimme että asiakkaisiimme?

Rakastan pohtia näitä osallistavan yrityskulttuurin rakentamiseen ja itsensä kehittämiseen liittyviä teemoja, enkä ihan heti keksi parempaa paikkaa tehdä sitä kuin ranskalaisen linnan takapihalla, jättimäisen puun ja tuikkivien valojen alla.

Ulkomailla asumisen huonot puolet

wedding

En nuorempana ajatellut, että olisin ihminen, joka muuttaa ulkomaille. En ole koskaan kokenut suurta tarvetta lähteä Suomesta, sillä minulla ei ole kerrassaan mitään Suomea tai suomalaisuutta vastaan. En ole millään tasolla vadelmavenepakolainen, eli ajatellut asioiden Ruotsissa olevan jotenkin paremmin. Päin vastoin, olen tehnyt mm. podcastin kohottaakseni suomalaisten kansallista itsetuntoa.

Olen tarpeeksi realisti ymmärtääkseni, että elämä ja arki on sitä miksi sen tekee, oli maa tai kaupunki mikä tahansa.

Ja kuitenkin, olen asunut jo reilu kolme vuotta Ruotsissa. Viihdyn erinomaisesti, mutta niin on vain käynyt – pitkälti sattumalta, kuten monet asiat elämässä. Hain Tukholmaan opiskelemaan, päätin lähteä, ja valmistuttuani sain hyvän työtarjouksen. Annan elämän kuljettaa, enkä tee sen ihmeellisempiä suunnitelmia siitä, mihin lopulta asetun. (Asia, joka muuten tuntuu kiinnostavan kaikkia.)

Hassua tässä on se, että minun on edelleen vaikea mieltää “ulkosuomalaisuutta” osaksi identiteettiäni samalla tavalla, kuin se ehkä ulkopuolisen silmään näyttää. Tukholmassa asuminen herättää minussa välillä hyvinkin ristiriitaisia tunteita, joita työstän aktiivisesti. Olen ikään kuin kahden maan välissä, mutta en kummassakaan täysin läsnä.

En aina haluaisi olla se tyyppi, joka on läheistensä elämässä läsnä lähinnä WhatsAppin välityksellä. En haluaisi olla se täti, joka missaa veljentyttönsä kasvun. En haluaisi olla se tytär, joka piipahtaa vain harvoin kotona ja juoksee tukka putkella viikonlopun aikana moikkaamassa jokaista tuttua. En haluaisi laittaa niin paljon aikaa, energiaa ja rahaa kahden maan välillä matkustamiseen. En haluaisi joutua aina jättämään välistä jotakin, joko Suomessa tai Ruotsissa. En haluaisi olla maanantaiaamuna töissä aivan lopen uupunut hektisen viikonlopun ja kello kuuden aamulennon jäljiltä.

Nämä kaikki ovat kompromisseja, joita teen valitsemani elämäntyylin vuoksi. Välillä minua oikeasti sattuu sydämeen kun ajattelen, mistä kaikesta jään paitsi. Näinä hetkinä varaan Suomi-viikonlopun lohduttaakseni itseäni, ja sen jäljiltä vuorostaan Ruotsi-elämäni kärsii. Oravanpyörä on valmis.

Olkoon tämä muikkari niille, jotka haaveilevat maastamuutosta – kaikessa on puolensa!