Jos nyt jotain hyvää

AfterlightImage 61

Minulle korona-ajan runsas kotoilu on tehnyt erittäin hyvää. Kaltaiselleni fomoilijalle on ollut kauan kaivattua palautumista viettää iltoja ja viikonloppuja vailla mitään suunnitelmia, kun tietää, ettei kukaan muukaan tee mitään. Niin surulliselta kuin se kuulostaakin, tavallisesti minun olisi todella vaikeaa antaa viikonlopun vain “valua hukkaan” tekemättä mitään kovin tähdellistä.

“Moi, mun nimi on Loviisa ja olen vapaa-ajan suorittaja.”

Nyt viikonpäivät ja viikonloput sulautuvat yhdeksi puuroksi – and I love it!

Olen pelannut Simsiä useita tunteja (poikaystävän PC:llä – onneksi oma läppärini ei jaksa pyörittää mitään pelejä, koska en varmastikaan pystyisi hillitsemään itseäni).

Olen leiponut kahdesti pannukakkua.

Olen katsonut Tiger Kingin kahdessa päivässä.

Olen käynyt lounaslenkillä tavallista useammin.

Olen myös ollut kokonaan poistumatta kodistani pariin vuorokauteen, mitä ei ole tapahtunut varmaan… no, vuosiin.

AfterlightImage 62

Olen yksinkertaisesti nauttinut aivan suunnattomasti siitä, että minun ei tarvitse “ottaa kaikkea irti” vapaa-ajasta ja miettiä, mihin trendikkääseen ravintolaan tai taidenäyttelyyn menisin seuraavaksi.

Minun on jo pitkään pitänyt käydä Fotografiskassa, Södermalmin second hand -kierroksella, Hellasgårdenin avantosaunalla, keikoilla, siinä ja tuossa kuppilassa, Kuninkaanlinnassa, valtiopäivien kierroksella ja spa-päivää viettämässä Centralbadetissa. Ihana Tukholma, aina olisi huikeita kulttuurielämyksiä tarjolla!

Vaikka olen mielestäni pre-corona-arjessakin suhteellisen kohtuullinen ihminen, myös minä teen joskus asioita niiden tekemisen vuoksi. En aina jaksa lähteä lauantai-iltana ystävälle dinnerille, mutta pakotan itseni siihen tai vähintäänkin tunnen pienen pistoksen sydämessäni, jos kieltäydyn.

Juuri nyt olen vapaa kaikista näistä itse luomistani velvoitteista.

Jos nyt jotain hyvää.

 

Kriisiaikana kaukana kotoa

Kriisiaikana kaukana kotoa

Ei saa peittää -podin viimeisimmässä jaksossa puhuimme Pauliinan kanssa ulkomailla asumisen nurjista puolista. Kerroin melko synkistä (ja niin inhimillisistä) ajatusketjuistani, joissa toisinaan spekuloin miten toimisin, jos koti-Suomessa olisi läheisillä yllättäen hätä. Laittaisinko Ruotsi-elämäni tauolle palatakseni Suomeen? Miten kävisi vakituisen työpaikan? Miksi oikeastaan edes asun ulkomailla, jos hätätilanteessa valitsisin  kuitenkin Suomen?

Tähän asti nämä ajatukset ovat olleet vain hypoteettisia.

Koronatilanteen vaikutukset itseeni iskivät tajuntaani oikeastaan vasta pari päivää sitten, kun Suomi alkoi valmistella rajojen sulkemista. Käytännössä arkeni Tukholmassa ei ole etätöitä ja runsasta kotoilua lukuunottamatta muuttunut hirveästi vieläkään (trust me, olen todella mielelläni kotona!), mutta isoin muutos tapahtui ehkä juuri tunnetasolla.

Tuoreiden uutisten myötä näin Instagram-tarinoissa joidenkin ystävien palaavan pikaisesti Suomeen. Suomalaisten Facebook-ryhmissä toiset pohtivat pitäisikö lähteä nyt vai ehtisikö vielä myöhemmin. Tunsin lievää kateutta, ehkä jopa ärsytystä. Kilautin yhdeksän vuotta Ruotsissa asuneelle ystävälleni: “Tekeekö sun mieli palata Suomeen?”

Joo. Yllätyin.

AfterlightImage 58

Yhtäkkiä minäkin halusin Suomeen. Vaikka olin juuri kuukautta aiemmin Tampere-reissun jälkeen vannonut, että nyt en kyllä enää ennen kesälomaa reissaa ainakaan Suomeen. En yksinkertaisesti jaksa, keskityn arkeeni Ruotsissa! Ja silti, nähtyäni toisten palaavan pikavauhtia Suomeen läheistensä luo minuun iski yhtäaikaisesti sekä kateus, koti-ikävä että hämmennys.

Kateus siksi, että minulla ei ole tällä hetkellä pysyvää arkea Suomessa. Vanhempien koti ei tunnu omalta kodilta, eikä työskenteleminen etänä ruotsalaisen, tiiviin työporukan kanssa tuntuisi samalta niin kaukana. Videopuhelut jo pelkästään Tukholman sisällä tuntuvat etäisiltä ja syövät puolet työn ilosta (ja tehosta). En siis voisi palata Suomeen vanhempien sohvalle kriisiaikoja pitelemään, vaikka haluaisinkin.

Koti-ikävä siksi, että läheiset: tuntuu tietysti tärkeältä olla fyysisesti lähellä. Ja olkoonkin, että olen integroitunut melko hyvin osaksi ruotsalaista yhteiskuntaa, on minulla silti toisinaan ikävä Suomen terveydenhuoltoa, järjestelmän tuttuutta ja omaa äidinkieltä ylipäätään. Osaisinko edes kuvailla hätätilanteessa hätääni avustavalle henkilökunnalle ruotsiksi?

(Täytyy myöntää, etten näin äkkiseltään edes tiedä, missä vaikkapa Tukholman ensiapu sijaitsee! Tampereen Acuta sen sijaan istuu jossain hyvin syvällä selkärangassa, vaikken siellä koskaan ole käynytkään.)

Hämmennys siksi, että edellä kuvatut fiilikset pääsivät hieman yllättämään. Enhän vielä hetki sitten edes tiennyt haluavani Suomeen! Haluanko oikeasti palata Suomeen vai lähinnä siksi, että muutkin lähtevät? Tuntuu myös aavistuksen ahdistavalta, että oma valinnanvapaus vietiin ylimmän mahdollisen tahon toimesta.

Totuus on, etten oikeasti halua palata juuri nyt Suomeen. (Ainakaan toistaiseksi.)

Minulla on Tukholmassa koti, työ, ystävät, valtaosa elämästäni. Olen rakentanut Ruotsiin itselleni sellaisen elämän, jossa voin tällä hetkellä hyvin ja olen onnellinen. Sen nurja puoli on se, että olen joutunut fyysisesti kauemmas monista itselleni Suomessa hyvin rakkaista ihmisistä ja tärkeistä asioista. Se on valintani välttämätön seuraus, ja kriisin hetkellä valintoja tunnetusti koetellaan.

Peruuntunut tyttöjen laskettelureissu Leville olikin loppujen lopuksi vain yksi, suhteellisen pieni seuraus koronakriisistä.

<3: Loviisa

Mistä on hyvä yrityskonferenssi tehty?

AfterlightImage 47AfterlightImage 49AfterlightImage 47.JPG

Yökävelyitä Pariisin kaduilla, Eiffel-torni, Disneyland, lounas Reimsissä ja samppanjaa Champagnessa. Olin viikko sitten elämäni ensimmäisellä konferenssimatkalla Ranskassa! Konferenssit ovat täällä IT-kuplassa aivan erityinen juttu, jolla sitoutetaan ja inspiroidaan työntekijöitä. Firmat pistävät toinen toistaan paremmaksi mitä tulee yllätyksiin ja puitteisiin, ja matkakohde pidetään salassa laskeutumiseen saakka. Eräskin moderni softayritys siirtää koko puljun kuukaudeksi johonkin lämpimään kohteeseen talvella.

Meidän firmalta en odottanut ylimääräistä koreilua — ei olla sen kokoisia eikä tyyppisiä, että koko viikonlopun hulppea juhlaputki jaksaisi motivoida ketään. Sen sijaan osasin odottaa tiukkaa ohjelmaa ja itsensä kehittämiseen liittyviä teemoja, mutta viikonloppu yllätti silti monella tavalla. Ensinnäkin on aivan käsittämätöntä, miten paljon sitä ehtii 48 tunnissa nähdä ja kokea, jos vähän tinkii nukkumisesta!

Parasta antia oli kuitenkin se, että pääsi tutustumaan työkavereihin syvällisemmin tutun arjen ja Tukholma-todellisuuden ulkopuolella. Vaikka olemme jo lähtökohtaisesti tiivis porukka, näkee sitä toisista aivan eri puolia, kun kirjaimellisesti jakaa sängyn jonkun kanssa viikonlopun ajan. Olen myös onnellinen, että olen jo työpaikkani vakiokalustoa enkä alituisten kieliepävarmuuksien vangitsema! Niistä lähtökohdista olisin inhonnut ja pelännyt tällaista viikonloppua, joka on kielipuolelle sosiaalisesti aivan äärimmäisen uuvuttava. (Muistan parikin “kivaa ryhmäytymisviikonloppua” keskellä ei mitään ensimmäisinä Ruotsi-vuosinani, ja soittelin itku kurkussa kavereille, kun oli niin hankalaa.)

Toinen ihana juttu oli työpajat, joita viikonloppuun ei edes turisteilun lomaan mahtunut montaa, mutta jotka olivat sitäkin aidompia. Meiltä meille, ei kliseisiä ryhmäytysleikkejä vaan päivittäin jakamassamme arjessa vahvasti kiinni olevaa asiaa. Miten voimme ratkoa konflikteja hierarkiattomassa organisaatiossa, miten työskentelemme palautteen kanssa päivittäin? Mitä luottamus merkitsee ja miten rakennamme sitä sekä toisiimme että asiakkaisiimme?

Rakastan pohtia näitä osallistavan yrityskulttuurin rakentamiseen ja itsensä kehittämiseen liittyviä teemoja, enkä ihan heti keksi parempaa paikkaa tehdä sitä kuin ranskalaisen linnan takapihalla, jättimäisen puun ja tuikkivien valojen alla.

Ulkomailla asumisen huonot puolet

wedding

En nuorempana ajatellut, että olisin ihminen, joka muuttaa ulkomaille. En ole koskaan kokenut suurta tarvetta lähteä Suomesta, sillä minulla ei ole kerrassaan mitään Suomea tai suomalaisuutta vastaan. En ole millään tasolla vadelmavenepakolainen, eli ajatellut asioiden Ruotsissa olevan jotenkin paremmin. Päin vastoin, olen tehnyt mm. podcastin kohottaakseni suomalaisten kansallista itsetuntoa.

Olen tarpeeksi realisti ymmärtääkseni, että elämä ja arki on sitä miksi sen tekee, oli maa tai kaupunki mikä tahansa.

Ja kuitenkin, olen asunut jo reilu kolme vuotta Ruotsissa. Viihdyn erinomaisesti, mutta niin on vain käynyt – pitkälti sattumalta, kuten monet asiat elämässä. Hain Tukholmaan opiskelemaan, päätin lähteä, ja valmistuttuani sain hyvän työtarjouksen. Annan elämän kuljettaa, enkä tee sen ihmeellisempiä suunnitelmia siitä, mihin lopulta asetun. (Asia, joka muuten tuntuu kiinnostavan kaikkia.)

Hassua tässä on se, että minun on edelleen vaikea mieltää “ulkosuomalaisuutta” osaksi identiteettiäni samalla tavalla, kuin se ehkä ulkopuolisen silmään näyttää. Tukholmassa asuminen herättää minussa välillä hyvinkin ristiriitaisia tunteita, joita työstän aktiivisesti. Olen ikään kuin kahden maan välissä, mutta en kummassakaan täysin läsnä.

En aina haluaisi olla se tyyppi, joka on läheistensä elämässä läsnä lähinnä WhatsAppin välityksellä. En haluaisi olla se täti, joka missaa veljentyttönsä kasvun. En haluaisi olla se tytär, joka piipahtaa vain harvoin kotona ja juoksee tukka putkella viikonlopun aikana moikkaamassa jokaista tuttua. En haluaisi laittaa niin paljon aikaa, energiaa ja rahaa kahden maan välillä matkustamiseen. En haluaisi joutua aina jättämään välistä jotakin, joko Suomessa tai Ruotsissa. En haluaisi olla maanantaiaamuna töissä aivan lopen uupunut hektisen viikonlopun ja kello kuuden aamulennon jäljiltä.

Nämä kaikki ovat kompromisseja, joita teen valitsemani elämäntyylin vuoksi. Välillä minua oikeasti sattuu sydämeen kun ajattelen, mistä kaikesta jään paitsi. Näinä hetkinä varaan Suomi-viikonlopun lohduttaakseni itseäni, ja sen jäljiltä vuorostaan Ruotsi-elämäni kärsii. Oravanpyörä on valmis.

Olkoon tämä muikkari niille, jotka haaveilevat maastamuutosta – kaikessa on puolensa!

Elämänhallintaa

AfterlightImage (1).JPG

Olen niitä ihmisiä, joilla on maksimissaan viisi vapaata viikonloppua vuodessa. Siis sellaista viikonloppua, kun kalenterissa ei ole kerta kaikkiaan mitään suunnitelmia – ei brunsseja, pirskeitä, kahvitteluja, illallisia tai leffailtoja. Rakastan sosiaalista elämää ja Tukholman kulttuuritarjontaa vähän liikaakin, ja elämä tuntuu toisinaan alituiselta tasapainottelulta kaiken kivan häppeningin ja turvallisen tylsän arjen välillä. Jälkimmäistä on vähemmän kuin toivoisin, mutta en silti aina osaa priorisoida sitä.

Tämän viikonlopun vietin siis palaten perusasioiden äärelle. Kaksi päivää riittää hädin tuskin palautumiseen, mutta on kai se parempi kuin ei mitään. Nukuin, siivosin (kämppä ei ollut nähnyt rättiä viikkoihin), laitoin ruokaa ensi kertaa moneen kuukauteen (kanttarellisoppaa jes!), kävin juoksulenkillä Gärdetin metsissä, join kotona kahvia ja päivitin pitkästä aikaa Spotify-listaani Suomi-musan ajantasalle. Kävin Järvafältetin luonnonpuistossa pitkällä kävelyllä, silittelin lampaita ja istuin kalliolle juomaan kahvia.

Kuuntelin lenkillä jo toista kertaa Anders Hansenin Sommarpratia (Sveriges Radion kesäpuhe), jossa hän selvittää hyvin inspiroivalla tavalla perusasioiden – liikunta, uni, ruoka – merkitystä nykyihmisen mielenterveydelle. Kuuntelin tämän uudestaan siksi, että halusin muistuttaa itseäni siitä, miten suuresti lyhytkin juoksulenkki luonnossa vaikuttaa stressitasoihin ja unenlaatuun. Tällaisena viikkona, kun olen joka arki-ilta tullut kotiin 22 jälkeen milloin miltäkin afterworkilta, kaipasin tooodella kipeästi reality checkiä.

Suurin haasteeni vapaa-ajan kanssa on se, että silloinkin, kun “en tee mitään”, takaraivossani kutittelee pitkä lista erilaisia aktiviteetteja tai intohimoprojekteja, joita haluaisin edistää. Ja kuitenkin, olivat ne kuinka kivoja asioita tahansa, vievät ne valtavasti energiaa kaiken muun ohella.

Alunperin olin suunnitellut tällekin viikonlopulle telttaretkeä tai purjehdusreissua, mutta voi miten iloinen olen, etten lähtenyt.