Elämänhallintaa

Elämänhallintaa

AfterlightImage (1).JPG

Olen niitä ihmisiä, joilla on maksimissaan viisi vapaata viikonloppua vuodessa. Siis sellaista viikonloppua, kun kalenterissa ei ole kerta kaikkiaan mitään suunnitelmia – ei brunsseja, pirskeitä, kahvitteluja, illallisia tai leffailtoja. Rakastan sosiaalista elämää ja Tukholman kulttuuritarjontaa vähän liikaakin, ja elämä tuntuu toisinaan alituiselta tasapainottelulta kaiken kivan häppeningin ja turvallisen tylsän arjen välillä. Jälkimmäistä on vähemmän kuin toivoisin, mutta en silti aina osaa priorisoida sitä.

Tämän viikonlopun vietin siis palaten perusasioiden äärelle. Kaksi päivää riittää hädin tuskin palautumiseen, mutta on kai se parempi kuin ei mitään. Nukuin, siivosin (kämppä ei ollut nähnyt rättiä viikkoihin), laitoin ruokaa ensi kertaa moneen kuukauteen (kanttarellisoppaa jes!), kävin juoksulenkillä Gärdetin metsissä, join kotona kahvia ja päivitin pitkästä aikaa Spotify-listaani Suomi-musan ajantasalle. Kävin Järvafältetin luonnonpuistossa pitkällä kävelyllä, silittelin lampaita ja istuin kalliolle juomaan kahvia.

Kuuntelin lenkillä jo toista kertaa Anders Hansenin Sommarpratia (Sveriges Radion kesäpuhe), jossa hän selvittää hyvin inspiroivalla tavalla perusasioiden – liikunta, uni, ruoka – merkitystä nykyihmisen mielenterveydelle. Kuuntelin tämän uudestaan siksi, että halusin muistuttaa itseäni siitä, miten suuresti lyhytkin juoksulenkki luonnossa vaikuttaa stressitasoihin ja unenlaatuun. Tällaisena viikkona, kun olen joka arki-ilta tullut kotiin 22 jälkeen milloin miltäkin afterworkilta, kaipasin tooodella kipeästi reality checkiä.

Suurin haasteeni vapaa-ajan kanssa on se, että silloinkin, kun “en tee mitään”, takaraivossani kutittelee pitkä lista erilaisia aktiviteetteja tai intohimoprojekteja, joita haluaisin edistää. Ja kuitenkin, olivat ne kuinka kivoja asioita tahansa, vievät ne valtavasti energiaa kaiken muun ohella.

Alunperin olin suunnitellut tällekin viikonlopulle telttaretkeä tai purjehdusreissua, mutta voi miten iloinen olen, etten lähtenyt.

Tukholman maraton

maraton

Johan oli juoksukilpailu!

Tammikuussa heitin itselleni haasteen juosta elämäni ensimmäinen maraton päivä sen jälkeen, kun olen täyttänyt 25 vuotta. Hekottelin, että mikäli en saa 25-vuotiaana mitään muuta aikaan, niin ainakin olen juossut sen maratonin.

Enpä arvannut silloin, että Tukholman maraton 2. kesäkuuta 2018 juostaan ennätyshelteessä. Lämpömittari lähenteli +30 astetta ja mediat toitottivat koko viikon, että etenkin vanhusten tai muuten huonokuntoisten kannattaa harkita maratonille lähtöä näissä keleissä. Matkan varrelle lisättiin vesipisteitä ja ensiavun läsnäoloa korostettiin.

Oma valmistautumiseni maratonille vaihteli kevään mittaan paljon. Toisaalta juoksin tammikuusta lähtien suht paljon ainakin aikaisempaan verrattuna, mutta sekaan mahtui silti viikkoja, etten juossut ollenkaan. Reilu kuukausi ennen maratonia en juossut pariin viikkoon, koska penikat kipeytyivät. Maratonia edeltävä viikko oli kevään kiireisin. Sille viikolle osui gradun deadline ja paljon yleistä härdelliä, joten olin todella stressaantunut. Maratonia edeltävän päivän, eli oman syntympäiväni, juoksin ympäri kaupunkia hoitamassa asioita. Illalla tuntui siltä, kun olisin jo juossut yhden maratonin. En siis todella lähtenyt kisaan kauhean levänneenä.

Juoksin maratonin aikaan 4:18. Olen siitä todella iloinen, sillä odotukseni olivat siellä “alle 5h” paikkeilla. Ensimmäiset 10km oli ylivoimaisesti suolaisin rasti, koska tunsin heti ensiaskelilla, että jalkani ovat väsyneet ja kipeät. Kuumuus tuntui pahalta ja mietin, että miten ihmeessä tässä kelissä pitäisi jaksaa koko matka. Yllättävästi se kympin jälkeen kuitenkin helpotti, ja 13-35km välillä askel suorastaan lensi. Valehtelematta hyppelehdin Gärdetin aukealla peltotiellä, ohittelin ihmisiä ja lauloin Aviciin biisejä. Yritin lietsoa itsessäni hyvää oloa silloin, kun siihen oli mahdollisuus.

Tein kuitenkin yhden kohtalokkaan virheen. Ylläni olleet mustat juoksushortsit olivat väljät, ja niiden vaalea hieman kovempi reunus osui juuri siihen, jossa sisäreiteni hankaavat yhteen. Hien virratessa tunsin reisieni hankaavan, ja lähempänä kolmea kymppiä havahduin siihen, että reiteni olivat aivan veressä. Teiden varsilla seisoi lapsia puutarhaletkujen kanssa viilentämässä juoksijoita, ja juostessani vesisuihkujen alta kirvely hankaumissa kasvoi.

Toinen virhe oli juoda liikaa! Mediakirjoittelusta pelästyneenä pysähdyin juomaan lähes jokaisella juomapisteellä, mikä oli näin jälkikäteen ajateltuna tarpeetonta. Tunsin vessahätää jo alle 20km kohdalla, mutten millään malttanut pysähtyä vessaan, koska pelkäsin juoksuflowni tyssäävän. Eihän se siitä mihinkään helpottanut.

Saavuin maaliin siis aivan järkyttävän vessahätäisenä ja näyttäen siltä, kuin minulla olisi juuri alkanut kuukautiset. Muuten ihan hyvä kisa! Ainoastaan vikat 5 km tekivät tiukkaa. Sain valtavasti energiaa matkan varreilla hurranneilta vanhemmiltani ja kavereilta. Ei ollut henkisesti ollenkaan niin kova koettelemus, kuin olin luullut.

Kyllä tässä sen verran maratonkärpänen iski, että jahka reisihaavat ovat parantuneet, voisin ilmoittautua seuraavalle!

Running on ice

Processed with VSCO with  preset

Kulunut talvi on ollut ihan erityisen kylmä koko Euroopassa, ainakin jos vertaa edellisvuosiin. Niinkin ihmeellinen asia on ollut tänä vuonna mahdollista kuin jäällä juokseminen! Tukholmassa jäällä juokseminen maaliskuun puolivälissä on ihan erityisen harvinaista herkkua. Olenkin juossut ulkona enemmän kuin pitkään aikaan tulevaa maratonia silmällä pitäen. Ainoastaan yhtenä viikkona jänistin -10 asteen juoksusta ja otin viikon kokeilusalikortin sen sijaan.

En ymmärrä juoksumattoja, en sitten lainkaan. Miksi kukaan haluaisi juosta sisällä tunkkaisessa salissa, kun voi juosta ulkona raittiissa ilmassa? Talvijuoksukin on vain pukeutumiskysymys!

// As we know, this past winter has been surprisingly cold in the entire Europe, at least compared to previous years. Nevertheless, I have been running outside more often than ever before. There was only one very cold week with -10 celsius or so, when I did gym instead.

Oh and btw, I don’t get treadmills at all – why do people like them?! For me the whole point of running is being outside, not in some sweaty room with zero fresh air.

I never thought I would be running on ice in Stockholm in Mid-March, but that’s what I did on Friday. How cool is that! There’s something very liberating in it. Maybe it’s the space that makes me feel so calm? (As a true Finn I really need my personal space, hehe)