Ura ulkomailla – työkomennuksella maailman vaarallisimmassa kaupungissa

Ura ulkomailla – työkomennuksella maailman vaarallisimmassa kaupungissa

Tämä artikkeli perustuu Unfinnished Business -podcastin toiseen jaksoon. Kuuntele Etelä-Afrikan seikkailusta kertova jakso täältä!

Pirkanmaalaisesta pikkukylästä ponnistanut Anna-Kaisa Välilä muutti 9 vuotta sitten Tukholmaan aupairiksi ja jäi sille tielleen. Anna-Kaisan silloinen kielitaito perustui lukion lyhyempääkin lyhyempään ruotsiin, koska hän ei kuvitellut koskaan tarvitsevansa ruotsin kieltä elämässä. Never say never!

Sittemmin Anna-Kaisa on opiskellut sekä ravitsemustieteitä (ruotsiksi!) että bio entrepreneurship -maisteriohjelmassa Tukholmassa. Tätä nykyä hän työskentelee lääketeollisuuden konsulttina.

Syksyn 2019 Anna-Kaisa vietti neljä kuukautta työkomennuksella maailman vaarallisimmaksi luokitellussa kaupungissa, Etelä-Afrikan Johannesburgissa.

Anna-Kaisa on paitsi pitkäaikainen ystäväni myös suuri inspiraatio mitä tulee kansainvälisen uran rakentamiseen.

Johannesburgin työkeikka on yksi rohkeimmista asioista, mitä tämä mimmi on hetkeen tehnyt. Prosessi työnantajan kanssa oli pitkä, kohteesta sai halutessaan maalailtua jos jonkinmoisia kauhuskenaarioita ja mikä kamalinta – ainakin omasta mielestäni, hehe – kaikkialle täytyi ensimmäisestä illasta lähtien ajaa autolla, väärällä puolella tietä tietysti.

Anna-Kaisan kaltaiselle työmatkapyöräilijälle tämä oli jo iso ja konkreettinen ero arkeen Tukholmassa, kun ulkona ei voinut liikkua jalan saati pyörällä.

“Ensimmäinen viikko meni asioiden opetteluun. Ruotsissa on tottunut siihen, että sen kun kävelet ulkona pimeällä, ei täällä juuri mitään tapahdu. Etelä-Afrikassa taas ei voi kävellä yksin ulkona ja kaikkialla on vähän turvaton olo”, Anna-Kaisa kertoo.

Etelä-Afrikassa ihmisten arkirytmi on myös aivan toisenlainen: koska ulkona ei voi liikkua pimeällä, on töihin mentävä kukonlaulun aikaan ja kotona oltava viimeistään auringon laskiessa. Vuorokauden valoisat tunnit on todella käytettävä hyödyksi. Ajatelkaa, jos täällä Pohjoisessakin täytyisi lukkiutua kotiin kaamoksen ajaksi?

Anna-Kaisan tarinasta voi ammentaa montakin oivallusta (more in the podcast!), mutta nostettakoon tähän artikkeliin nämä kolme:

No se kielitaito.

Monet arastelevat ulkomaille lähtöä tai kansainvälisen työnkuvan rakentamista epätäydellisen kielitaidon takia. Mitä ruotsin kieleen tulee, on Anna-Kaisa oivallinen esimerkki siitä, että kelkkansa voi kääntää koska tahansa koulujen jälkeenkin! Vaikkei paikallista kieltä tarvitse osata natiivin tasolla, vie pienikin vaiva jo pitkälle – kollegan tervehtiminen tai kiittäminen paikallisella kielellä on kaunis ele ja osoitus arvostuksesta.

Sopeutumiskyky.

Uusien kulttuurien, kielten ja ihmisten kohtaaminen uteliaalla asenteella ja avoimella mielellä on ihailtava ja niiiin tärkeä taito työelämässä kuin nyt elämässä muutenkin. Se, että aktiivisesti etsii uusien ihmisten kanssa yhteisiä tekijöitä ja ymmärrystä eroavaisuuksien sijaan. Neljän kuukauden jälkeen Johannesburgiin jäi Anna-Kaisan uudet ystävät ja arki, joka oli toki kovin erilaista kuin arki Tukholmassa, mutta alkanut tuntua yhtä kaikki kodikkaalta.

Määrätietoisuus.

“Ei kukaan tullut mua olkapäähän koputtamaan, että hei, haluutko lähteä Etelä-Afrikkaan?” Kyllähän me tämä tiedetään: siisteimpiin kokemuksiin elämässä ei kukaan tule hakemaan kotoa. Niin ei tässäkään tapauksessa: Anna-Kaisa ajoi ulkomaan työkomennuksen unelmaansa läpi aivan käsittämättömällä määrätietoisuudella yli vuoden ajan. Kaikki alkoi tavoitteen ääneen lausumisesta ja pomon osallistamisesta unelmaan, kuten Raisankin jaksosta opimme.

Jos ei ulkomaan komennus olisi auennut nykyisessä työpaikassa, olisi se varmasti toteutunut jossain muussa muodossa.