Ulkomailla asumisen huonot puolet

wedding

En nuorempana ajatellut, että olisin ihminen, joka muuttaa ulkomaille. En ole koskaan kokenut suurta tarvetta lähteä Suomesta, sillä minulla ei ole kerrassaan mitään Suomea tai suomalaisuutta vastaan. En ole millään tasolla vadelmavenepakolainen, eli ajatellut asioiden Ruotsissa olevan jotenkin paremmin. Päin vastoin, olen tehnyt mm. podcastin kohottaakseni suomalaisten kansallista itsetuntoa.

Olen tarpeeksi realisti ymmärtääkseni, että elämä ja arki on sitä miksi sen tekee, oli maa tai kaupunki mikä tahansa.

Ja kuitenkin, olen asunut jo reilu kolme vuotta Ruotsissa. Viihdyn erinomaisesti, mutta niin on vain käynyt – pitkälti sattumalta, kuten monet asiat elämässä. Hain Tukholmaan opiskelemaan, päätin lähteä, ja valmistuttuani sain hyvän työtarjouksen. Annan elämän kuljettaa, enkä tee sen ihmeellisempiä suunnitelmia siitä, mihin lopulta asetun. (Asia, joka muuten tuntuu kiinnostavan kaikkia.)

Hassua tässä on se, että minun on edelleen vaikea mieltää “ulkosuomalaisuutta” osaksi identiteettiäni samalla tavalla, kuin se ehkä ulkopuolisen silmään näyttää. Tukholmassa asuminen herättää minussa välillä hyvinkin ristiriitaisia tunteita, joita työstän aktiivisesti. Olen ikään kuin kahden maan välissä, mutta en kummassakaan täysin läsnä.

En aina haluaisi olla se tyyppi, joka on läheistensä elämässä läsnä lähinnä WhatsAppin välityksellä. En haluaisi olla se täti, joka missaa veljentyttönsä kasvun. En haluaisi olla se tytär, joka piipahtaa vain harvoin kotona ja juoksee tukka putkella viikonlopun aikana moikkaamassa jokaista tuttua. En haluaisi laittaa niin paljon aikaa, energiaa ja rahaa kahden maan välillä matkustamiseen. En haluaisi joutua aina jättämään välistä jotakin, joko Suomessa tai Ruotsissa. En haluaisi olla maanantaiaamuna töissä aivan lopen uupunut hektisen viikonlopun ja kello kuuden aamulennon jäljiltä.

Nämä kaikki ovat kompromisseja, joita teen valitsemani elämäntyylin vuoksi. Välillä minua oikeasti sattuu sydämeen kun ajattelen, mistä kaikesta jään paitsi. Näinä hetkinä varaan Suomi-viikonlopun lohduttaakseni itseäni, ja sen jäljiltä vuorostaan Ruotsi-elämäni kärsii. Oravanpyörä on valmis.

Olkoon tämä muikkari niille, jotka haaveilevat maastamuutosta – kaikessa on puolensa!

Miten kauan kestää, että oppii sujuvan ruotsin?

Söder

Tämä on yksi ylivoimaisesti eniten kysyttyjä kysymyksiä, joita saimme podcastia tehdessä. Kuinka kauan kestää, että oppii sujuvan ruotsin, kun muuttaa Ruotsiin. Kyllähän minä ymmärrän, että se teitä huolestuttaa! Totuus on kuitenkin se, että eihän siihen — kuteen ei mihinkään muuhunkaan taitoon elämässä — mitään universaalia aikataulua ole.

Sujuva on myös kovin subjektiivinen käsite. Tarkoittaako se sitä, että tulee kielellä arjessa toimeen? Pystyy opiskelemaan tai työskentelemään? Voi käydä syvällisiä keskusteluita tai väittelyitä ruotsiksi?

Omalla kohdallani koen nyt, kolmen Tukholmassa asutun vuoden jälkeen, että puhun erittäin sujuvaa ruotsia. En edelleenkään kirjoita saati puhu täydellisesti, mutta kielitaito ei enää seiso minun ja uusien asioiden tai ihmisten välissä. Tämä kehitys on pitkälti ruotsinkielisen työpaikan mahdollistama, koska aikaisemmat kaksi vuotta käytin pääasiassa englantia päivittäisenä asiointi- ja opiskelukielenä. Kuluneen kesän kynnyksellä oltuani noin 9kk ruotsinkielisessä työpaikassa havahduin siihen, että en enää välttämättä huomannut sitä, että puhuin juuri ruotsia. Aikaisemmin olin siitä äärimmäisen tietoinen 24/7 (trust me!), koska suuntasin kaiken keskittymiseni siihen, miten joku asia sanotaan.

Nyt ruotsin kielestä on tullut minulle kommunikaation väline eikä kaiken huomioni kohde. Ymmärrättekö? Kun ei tarvitse kieli keskellä suuta keskittyä siihen millä kielellä sanoo vaan mitä sanoo. Aivoni eivät enää samalla tavalla rekisteröi sitä, että puhun juuri ruotsia. Siitä on tullut automaattisempaa. Suomessa käydessäni saatan lipsauttaa sekaan ruotsinkielisiä sanoja kuten “va?” tai muita välittömiä reaktiosanoja, koska niistä on tullut luonteva osa päivittäistä kommunikaatiotani.

Älkää huolestuko! Lähes kolme vuotta kuulostaa nyt varmaan aivan tuskastuttavan pitkältä ajalta, joten lohdutettakoon, että puhuin ihan hyvää ruotsia jo parin kuukauden jälkeen. Olinhan myös ollut täällä jo aiemmin vuonna 2012 seitsemän kuukauden ajan, joten kielikorvani muisti asioita sieltäkin. Tulin ymmärretyksi, pystyin asioimaan virastoissa ja käymään päivittäin normaaleita keskusteluita (en tosin meluisissa paikoissa tai isoissa kaveriporukoissa). Se tuntui epämukavalta, mutta usein ihminen itse kokee olevansa huonompi kuin onkaan.

Kielien oppimista edesauttaa niinkin radikaali vinkki kuin hakeudu natiivien seuraan. Harrasta jotain, jossa joudut käyttämään kieltä! Itse menin englanninkielisten opintojen rinnalla mukaan koulun opiskelijabaaritoimintaan, jossa puhuttiin yksinomaan ruotsia. Se oli vaikeaa, kyllä, mutta itselleni paljon luontevampi vaihtoehto kuin vaikkapa ruotsinkurssit.

Minulla on hyvä kielikorva, mutta inhoan kirjoista pänttäämistä. Kirjoitin pitkästä ruotsista M:n. Olen aina ollut suhteellisen huono kieliopissa ja laiska sanakokeissa. Ääntämys on enemmän se mun juttu — viimeksi eilen työkaverini kehui ääntämystäni ja pohti ääneen miksei minulla ole klassista Suomi-aksenttia. Totesimme, että sen täytyy johtua juuri kielikorvasta. Minähän siis ihan täysin apinoin miten ruotsalaiset ääntävät, ja joskus sanavarastooni tarttuu korvakuulolla sellaisia sanoja, joiden kirjoitusasusta tai tarkoituksesta en ole ihan varma. Käytän uusia ilmaisuja sellaisissa konteksteissa, mihin ajattelen niiden kuulemani perusteella sopivan.

Hutejakin tulee. Klassikkoesimerkkinä mainittakoon “håll käften”, joka on erittäin ruma turpa kiinni -tyyppinen ilmaisu. Itse käytin sitä töissä, kun tarkoitukseni oli pikemminkin sanoa, että skarppaa vähän. Hahah! Vastikään käytin ilmaisua “men kära nån”joka mielestäni kuulostaa sellaiselta “voi rakas”, mutta joka on ehkä enemmän sellainen alentava “voi rakas etkö sä nyt tätäkään hiffaa…”Tällaisia mokia on kuitenkin turha pelätä — ne  on hauskoja ja kuuluu asiaan.

Kielipuolelle annetaan paljon anteeksi!

 

Graduation Ceremony

graduation (1).jpg01e5f282-9e67-40a7-a598-914ef69eee7cgraduation

Meidän valmistujaisseremonia oli jotain aivan käsittämättömän maagista. En ole ikinä ollut niin juhlavassa ja samanaikaisen rennossa juhlassa, jotka nyt sattuivat vielä kaiken lisäksi olemaan omat valmistujaiseni. Jee! Sain eilen kouraani KTH:n kultaisella logolla varustetun sinisen diplomikansion, jonka sisältä löytyi tärkeitä papereita.

Ensinnäkin, se miljöö. Tukholman kaupungintalo on linnaa muistuttava upea rakennus, jossa pidetään mm. vuotuisat Nobel-illalliset. Sen korkean pääsalin tiiliseiniin heijastettiin upeita valoinstallaatioita, puhumattakaan siitä, miltä itse kuuluisa Gyllene Salen (kultainen sali) näytti. Se oli kuin joku antiikin ajan valtaistuinsali kultaisine seinineen ja pienine koukeroisine yksityiskohtineen. Odotimme kultaisessa salissa esiinmarssia ja katselimme screeniltä videotutorialia seremonian kulusta.

No se esiinmarssi. Kutsun sitä nyt siksi, koska en keksi mitään parempaakaan nimeä. Järjestäydyimme viivasuoriin riveihin ja jonoihin määrätyn ryhmän mukaan, ja odotimme jännittyneinä vuoroamme. Ryhmä kerrallaan kuljimme juhlavan orkesterimusiikin soidessa pitkän matkaa kultaisesta salista ulos pilarien reunustamalle parvelle, parvea pitkin portaikkoon ja portaita alas saliin. Pysähdyimme pitkältä tuntuneeksi hetkeksi portaikon alaosaan, jossa sadat vieraat saivat silmäillä meitä. Vannon, etten hetkeen ole ollut niin ylpeä, iloinen ja liikuttunut, kuin siinä portailla tönöttäessäni!

Sitten itse seremonia. Ruotsalaiset sen taitavat — järjestää ylellisen ja arvokkaan juhlan, jossa ei kuitenkaan pönötetä yhtään. Oli täysipäinen sinfoniaorkesteri, arvostettu kuoro, huippusoprano ja hienoja puheita. Ja kuitenkin, tunnelma oli koko illan rento ja yhteisöllinen. Kapellimestari yllytti yleisöä yhteislauluun ja käski kaikki puolessa välissä seremoniaa ylös jumppaamaan jäseniään. I like it!!

Illan pihvi, eli todistusten jako. Minähän olin sopivasti edellisenä iltana lukenut ensimmäistä kertaa A4-kokoisen ohjeen, jossa mm. neuvottiin toimittamaan koululle oman nimen foneettinen ääntämismalli ja kehotettiin jättämään laukku narikkaan. Ohjeessa jopa ehdotettiin teippaamaan puhelin reiteen mikäli sen välttämättä haluaa ottaa seremoniaan mukaan. Toimitin siis edeltävänä iltana koko nimeni ääntämismallin (ikään kuin se olisi järin vaikea verrattuna esim. kaukoidästä tuleviin nimiin :D) ja olinkin ryhmässäni ainoa, joka kutsuttiin hakemaan todistusta koko nimellä. Kannatti!

Ja viimein, cocktail-tilaisuus. Seremonian jälkeen tapasimme läheisemme jälleen kultaisessa salissa, jossa tarjoilijat sukkuloivat finger foodin ja skumppapullojen kanssa. Tämä hetki oli itselleni ja vanhemmilleni todella tärkeä: ensimmäistä kertaa ikinä he tapasivat kansainväliset ystäväni, joista kuitenkin olen puhunut taukoamatta koko kaksivuotisen maisteriohjelman ajan. Kun asetuin kuvaan kolmen parhaan opiskelukaverini kanssa, kaikkien meidän vanhemmat kokoontuivat ympärillemme ja naureskelivat toisilleen “tuo on SE nelikko”. Hiffasivat heti, että tässä täytyy nyt olla ne spesiaalimimmit koossa.

Mikä ihana, ikimuistoinen, tärkeä ilta. ❤