Kriisiaikana kaukana kotoa

Ei saa peittää -podin viimeisimmässä jaksossa puhuimme Pauliinan kanssa ulkomailla asumisen nurjista puolista. Kerroin melko synkistä (ja niin inhimillisistä) ajatusketjuistani, joissa toisinaan spekuloin miten toimisin, jos koti-Suomessa olisi läheisillä yllättäen hätä. Laittaisinko Ruotsi-elämäni tauolle palatakseni Suomeen? Miten kävisi vakituisen työpaikan? Miksi oikeastaan edes asun ulkomailla, jos hätätilanteessa valitsisin  kuitenkin Suomen?

Tähän asti nämä ajatukset ovat olleet vain hypoteettisia.

Koronatilanteen vaikutukset itseeni iskivät tajuntaani oikeastaan vasta pari päivää sitten, kun Suomi alkoi valmistella rajojen sulkemista. Käytännössä arkeni Tukholmassa ei ole etätöitä ja runsasta kotoilua lukuunottamatta muuttunut hirveästi vieläkään (trust me, olen todella mielelläni kotona!), mutta isoin muutos tapahtui ehkä juuri tunnetasolla.

Tuoreiden uutisten myötä näin Instagram-tarinoissa joidenkin ystävien palaavan pikaisesti Suomeen. Suomalaisten Facebook-ryhmissä toiset pohtivat pitäisikö lähteä nyt vai ehtisikö vielä myöhemmin. Tunsin lievää kateutta, ehkä jopa ärsytystä. Kilautin yhdeksän vuotta Ruotsissa asuneelle ystävälleni: “Tekeekö sun mieli palata Suomeen?”

Joo. Yllätyin.

AfterlightImage 58

Yhtäkkiä minäkin halusin Suomeen. Vaikka olin juuri kuukautta aiemmin Tampere-reissun jälkeen vannonut, että nyt en kyllä enää ennen kesälomaa reissaa ainakaan Suomeen. En yksinkertaisesti jaksa, keskityn arkeeni Ruotsissa! Ja silti, nähtyäni toisten palaavan pikavauhtia Suomeen läheistensä luo minuun iski yhtäaikaisesti sekä kateus, koti-ikävä että hämmennys.

Kateus siksi, että minulla ei ole tällä hetkellä pysyvää arkea Suomessa. Vanhempien koti ei tunnu omalta kodilta, eikä työskenteleminen etänä ruotsalaisen, tiiviin työporukan kanssa tuntuisi samalta niin kaukana. Videopuhelut jo pelkästään Tukholman sisällä tuntuvat etäisiltä ja syövät puolet työn ilosta (ja tehosta). En siis voisi palata Suomeen vanhempien sohvalle kriisiaikoja pitelemään, vaikka haluaisinkin.

Koti-ikävä siksi, että läheiset: tuntuu tietysti tärkeältä olla fyysisesti lähellä. Ja olkoonkin, että olen integroitunut melko hyvin osaksi ruotsalaista yhteiskuntaa, on minulla silti toisinaan ikävä Suomen terveydenhuoltoa, järjestelmän tuttuutta ja omaa äidinkieltä ylipäätään. Osaisinko edes kuvailla hätätilanteessa hätääni avustavalle henkilökunnalle ruotsiksi?

(Täytyy myöntää, etten näin äkkiseltään edes tiedä, missä vaikkapa Tukholman ensiapu sijaitsee! Tampereen Acuta sen sijaan istuu jossain hyvin syvällä selkärangassa, vaikken siellä koskaan ole käynytkään.)

Hämmennys siksi, että edellä kuvatut fiilikset pääsivät hieman yllättämään. Enhän vielä hetki sitten edes tiennyt haluavani Suomeen! Haluanko oikeasti palata Suomeen vai lähinnä siksi, että muutkin lähtevät? Tuntuu myös aavistuksen ahdistavalta, että oma valinnanvapaus vietiin ylimmän mahdollisen tahon toimesta.

Totuus on, etten oikeasti halua palata juuri nyt Suomeen. (Ainakaan toistaiseksi.)

Minulla on Tukholmassa koti, työ, ystävät, valtaosa elämästäni. Olen rakentanut Ruotsiin itselleni sellaisen elämän, jossa voin tällä hetkellä hyvin ja olen onnellinen. Sen nurja puoli on se, että olen joutunut fyysisesti kauemmas monista itselleni Suomessa hyvin rakkaista ihmisistä ja tärkeistä asioista. Se on valintani välttämätön seuraus, ja kriisin hetkellä valintoja tunnetusti koetellaan.

Peruuntunut tyttöjen laskettelureissu Leville olikin loppujen lopuksi vain yksi, suhteellisen pieni seuraus koronakriisistä.

<3: Loviisa

Miten kauan kestää, että oppii sujuvan ruotsin?

Söder

Tämä on yksi ylivoimaisesti eniten kysyttyjä kysymyksiä, joita saamme podcastia tehdessä. Kuinka kauan kestää, että oppii sujuvan ruotsin, kun muuttaa Ruotsiin. Kyllähän minä ymmärrän, että se ihmisiä huolestuttaa. Totuus on kuitenkin se, että universaalin aikataulun antaminen on hankalaa. Sujuva on näet kovin subjektiivinen käsite. Tarkoittaako se sitä, että tulee kielellä arjessa toimeen? Pystyy opiskelemaan tai työskentelemään? Voi käydä syvällisiä keskusteluita tai väittelyitä ruotsiksi?

Voin kertoa kuitenkin omasta kokemuksestani. Omalla kohdallani koen nyt, kolmen Tukholmassa asutun vuoden jälkeen, että puhun erittäin sujuvaa ruotsia. En edelleenkään kirjoita saati puhu täydellisesti, mutta kielitaito ei enää seiso minun ja uusien asioiden tai ihmisten välissä. Tämä kehitys on pitkälti ruotsinkielisen työpaikan mahdollistama, koska aikaisemmat kaksi vuotta käytin pääasiassa englantia päivittäisenä asiointi- ja opiskelukielenä. Kuluneen kesän kynnyksellä oltuani noin 9kk ruotsinkielisessä työpaikassa havahduin siihen, että en enää välttämättä huomannut sitä, että puhuin juuri ruotsia. Aikaisemmin olin siitä äärimmäisen tietoinen vuorokauden ympäri, koska suuntasin kaiken keskittymiseni siihen, miten joku asia sanotaan.

Nyt ruotsin kielestä on tullut minulle kommunikaation väline eikä kaiken huomioni kohde. Ymmärrättekö? Kun ei tarvitse kieli keskellä suuta keskittyä siihen millä kielellä sanoo vaan mitä sanoo. Aivoni eivät enää samalla tavalla rekisteröi sitä, että puhun juuri ruotsia. Suomessa käydessäni saatan lipsauttaa sekaan ruotsinkielisiä sanoja kuten “va?” tai muita välittömiä reaktiosanoja, koska niistä on tullut luonteva osa päivittäistä kommunikaatiotani.

Älkää huolestuko! Lähes kolme vuotta kuulostaa nyt varmaan aivan tuskastuttavan pitkältä ajalta, joten lohdutettakoon, että puhuin ihan hyvää ruotsia jo parin kuukauden jälkeen. Tulin ymmärretyksi, pystyin asioimaan virastoissa ja käymään päivittäin normaaleita keskusteluita (en tosin meluisissa paikoissa tai isoissa kaveriporukoissa). Se tuntui äärimmäisen epämukavalta ja nololta, mutta oppimisen edessä on aina oltava tarpeeksi nöyrä.

Kielen oppimista edesauttaa niinkin radikaali vinkki kuin natiivien seuraan hakeutuminen. Harrasta jotain, jossa joudut käyttämään kieltä väkisinkin. Itse menin englanninkielisten opintojen rinnalla mukaan koulun opiskelijabaaritoimintaan, jossa puhuttiin yksinomaan ruotsia. Se oli äärimmäisen vaikeaa, mutta itselleni paljon luontevampi vaihtoehto kuin vaikkapa ruotsinkurssit.

Minulla on hyvä kielikorva, mutta inhoan kirjoista pänttäämistä. Kirjoitin pitkästä ruotsista M:n. Olen aina ollut suhteellisen huono kieliopissa ja erityisen laiska sanakokeissa. Ääntämys on enemmän se mun juttu — viimeksi eilen työkaverini kehui ääntämystäni ja pohti ääneen miksei minulla ole klassista Suomi-aksenttia. Totesimme, että sen täytyy johtua juuri kielikorvasta. Minähän siis ihan täysin apinoin miten ruotsalaiset ääntävät, ja joskus sanavarastooni tarttuu korvakuulolla sellaisia sanoja, joiden kirjoitusasusta tai tarkoituksesta en ole ihan varma. Käytän uusia ilmaisuja sellaisissa konteksteissa, mihin ajattelen niiden kuulemani perusteella sopivan.

Apinoimistaktiikalla hutejakin tulee. Klassikkoesimerkkinä mainittakoon “håll käften”, joka on erittäin ruma turpa kiinni -tyyppinen ilmaisu. Itse käytin sitä töissä, kun tarkoitukseni oli pikemminkin sanoa, että skarppaa vähän. Hahah, sitä työkaverin järkytyksen määrää! Tällaisia mokia on kuitenkin turha pelätä — ne  ovat hauskoja ja kuuluvat asiaan.

Kielipuolelle annetaan paljon anteeksi.

Intohimona podcast

Image from iOS (7)

Kaikki hyvä päättyy aikanaan. Niin myös Ei saa peittää -podcast!

(Ainakin tältä erää.)

Me puhutaan töissä paljon intohimoprojekteista. Siis niistä, joita tehdään vapaa-ajalla rakkaudesta lajiin, mutta jotka yleensä tuovat uusia ideoita ja iloa myös päivätyöhön.

Yksi rakensi laserprintterin ja koodasi verkkokaupan, jossa voi itse suunnitella ja tilata lasinalusia. Toinen tekee musiikkia ja julkaisi vastikään kokonaisen omakustanne-albumin. Kolmas vetää kirjakerhoa ja neljäs treenaa triathlonille.

Ei saa peittää on ollut mulle aina ennen kaikkea intohimoprojekti. On tietysti ollut äärimmäisen siistiä huomata, että se kiinnostaa ja inspiroi myös muita. Olemme mm. ylittäneet Hesarin uutiskynnyksen, päässeet mukaan SVT:n kesäsarjaan ja vierailleet Nonsense-podissa.

Parasta on kaikki kuulijoilta tulleet viestit Instagramissa — ne viestittelyt ovat olleet aivan ehdoton voimavara meille kummallekin. Vahvistus siitä, että siellä luureissa on muitakin samojen asioiden äärellä. Että me todella ollaan osuttu johonkin kiinnostavaan.

Kuitenkin, olen tehnyt tätä aina ennen kaikkea itselleni. Siksi, että saan siitä energiaa ja minusta on kivaa suunnitella, puhua, leikata, äänittää, kirjoittaa ja markkinoida. Ja että on saanut tehdä sitä yhdessä Marleenan kanssa!

Joku kyseli, että miten podcastia tai blogia jaksaa ylläpitää, jos ei saa kuulijoita/lukijoita. Mun vastaus on, että kysy itseltäsi tämä: nauttisitko sen tekemisestä vaikka tietäisit, ettei kukaan koskaan kuuntele tai lue?

Jos kyllä, there’s your answer. Tee asioita, koska rakastat tehdä niitä.

Kiitos te. ❤

Podcast-tekijän opas

promophotowhite (1)

Kuten niin moni muu asia elämässä, podcastin tekeminen on learning by doing -hommaa. Jahka idea, kohderyhmä ja laadukkaat laitteet ovat kunnossa, tärkeintä on aloittaa ja sietää epätäydellisyyttä. Spoiler alerttina voin kertoa, että myöhemmin niitä ensimmäisiä jaksoja kuunnellessa tekee mieli ehkä vähän irvistää. Mutta ei hätää, se on osa oppimisprosessia!

Tässä parhaat vinkit, jotka ovat tarttuneet mukaan Ei saa peittää -podcastia tehdessä:

Huolellinen konsepti. Ellet ole henkilöhahmona niin kiinnostava, että jo pelkästään hengittämisesi kiinnostaa ihmisiä, tarvitset hyvän aiheen. Se tulee myös konseptoida hyvin: Mikä on podcastin idea (tiivistä se yhteen lauseeseen)? Ketkä ovat kohderyhmä (et voi vastata kaikki)? Onko lähestymiskulma viihde- vai asiapitoinen? Haastattelusarja vai kahden vakituisen juontajan dynamiikkaan perustuva keskustelupodi?

ESP:n aihe oli alusta alkaen kirkas, ja ydinviesti on vahva tänäkin päivänä: Minkälaista on suomalaisen maahanmuuttajan elämä Ruotsissa 2010-luvulla? Satuimme sopivasti ns. blue ocean -strategian mukaiselle markkinalle, jossa ei ollut muita. Ruotsi ja ruotsalaisuus taas on aina kiinnostanut suomalaisia, joten siinä missä emme ole henkilöhahmoina kovin kiinnostavia, aihe itsessään on. Vaikka lähestymiskulma on humoristinen, aihe kytkeytyy myös historiallisesti merkittävään kontekstiin (suomalaisten suurilukuinen maahanmuutto juuri Ruotsiin) sekä yhteiskunnalliseen maahanmuutto-teemaan: kieliongelmat, ulkopuolisuuden tunne, stereotypiat, syrjintä.

Valmistele — myös jakso tarvitsee aiheen. Etenkin keskustelupodissa on tärkeää, että jokaisella jaksolla on oma teemansa. Vaikka juttu välillä eksyisi väärille raiteille, jakson läpi kantava teema auttaa rajaamaan keskustelua ja myöhemmin helpottaa otsikointia ja jaksokuvan valintaa. Suunnittele siis jakson runko edes pääpiirteittäin etukäteen. Ja mikäli et ole kiinnostava hahmo, ketään ei kiinnosta pitkät “mitä sulle nyt kuuluu” -lätinät alussa. Mene siis suht suoraan asiaan!

Kuuntele aktiivisesti. Mikäli teet podia jonkun kanssa, omaa vastaustasi tärkeämpää on kuunnella, mitä toinen oikeasti sanoo. Jos oikein hyvin käy, reagoit siihen osuvasti kuten tavallisessakin keskustelussa. Näin sitä kuuluisaa huumoria myös syntyy! ESP:n alkuaikoina keskityimme välillä liikaa siihen omaan seuraavaan “repliikkiin”, ja moni mielenkiintoisenakin alkanut keskustelu tyrehtyi nopeasti.

Jaksojen ajankohtaisuus. Joskus jaksoja tulee nauhoitettua useampi kerralla, minkä seurauksena ajankohtaisuus kärsii. Nauhoittaessasi ajankohtaiselta tuntuva asia (esim. MM-kultajuhlat, haha) ei välttämättä ole sitä enää 3 viikon päästä. Ideaalitilanne onkin se, jos podcastia voi tehdä viikoittain, jolloin voi tarttua ajankohtaisiin ilmiöihin ja puheenaiheisiin. Suosi kuitenkin myös tiettyä ajattomuutta — mieti kestääkö päivämäärät, tapahtumat tai kuulumiset aikaa vielä vuoden päästä?

Jatkuvuus. Kuulijat luottavat siihen, että podcastisi ilmestyy luvattuna päivänä. Säännöllinen julkaisutahti kasvattaa vähitellen tunnettuutta ja kerryttää kuulijoita. Myös podin sisäisten konseptien toistuvuus jaksosta toiseen luo tuttuutta ja jotain, mitä kuulija osaa odottaa: integraatiolevel, faktanurkka, väli-vitsi, you name it…

Musiikki jaksottaa. Tämä on varmasti mielipidekysymys, mutta itse rakastan rytmittää aiheesta toiseen siirtymistä ja luoda tunnelmaa musiikilla. Myös tunnistettava alku- ja loppujinkku luo jonkinsortin “tuttua ja turvallista” -vibaa. Me olemme käyttäneet Filmstron musapankkia, ja sieltä on löytynyt ihan ok kivoja biisejä.

Vuorovaikutus. Tämä ei liene pakollista, mutta varmasti sitouttaa kuulijoita. Me olemme pyrkineet olemaan helposti lähestyttäviä ja käymään aktiivista keskustelua Instagramissa, kuuntelemaan toiveita ja ottamaan vastaan palautetta. Vähitellen kuulijasi myös kiintyvät tekijöihin, ja kuuntelevat podiasi aiheen lisäksi myös sinun takiasi. Tätä edesauttaa huomattavasti, jos olet tavoitettavissa.

+ Tee sitä ennen kaikkea itsellesi! Jos teet mitä tahansa rakkaudesta lajiin, motivaatiosi ei ole riippuvainen siitä, saatko paljon kuulijoita vai et. Ulkoinen motivaatio (raha, julkisuus, kuulijat, lukijat) on lyhytkestoista ja paistaa läpi. Itse pidin tätä blogia kolme vuotta vain itselleni, yksityisenä.

There, I said it!

Muutamia muita henkkoht. vinkkejäni on, että heiluta saksia leikkauspöydällä juuri sopivasti (hauskat änkytykset voi jättää, mutta pitkiä sisällöttömiä jaaritteluja ei!), panosta otsikointiin ja kuvaukseen, panosta podin aloitukseen (onko se klippi keskeltä podia? alkujinkku? tervehdykset?), piristä jaksoja joskus ulkopuolisilla äänillä (nauhota vaikka puhelimella pätkiä) ja ennen kaikkea, HA KUL!

Ihana Kööpenhamina

Mun toukokuuhun mahtui kaksi matkaa Köpikseen: ensimmäinen oli maraton-reissu, jälkimmäinen tyttöjen viikonloppu. Kaikin puolin kaunis, kulttuuriltaan eläväinen ja ennen kaikkea tasainen kaupunki. Soveltuu niin sähköpotkulaudoilla suhailuun kuin maratonille, itse meinaan juoksin oman ennätysaikani 3:49!

Köpis2AfterlightImage 12Köpis1AfterlightImage 8

Pyörimme kolme päivää ympäri kaupunkia, kierreltiin kirppiksiä, turreiltiin Nyhavnissa ja yövyttiin trendikkäällä Amagerbron alueella. Oltiin vuokrattu aivan jumalaisen ihana airbnb-koti, joka oli kunnon taiteilija-residenssi kuin suoraan jostain kuvastosta!

Tässä mun lemppariasiat aka Kööpenhamina-vinkit:

  • Paté Paté -ravintola meat packing districtillä – aivan superhyvää ruokaa! Ei mikään edullisin rafla, mutta varsin kohtuuhintainen ruoan laatuun ja viihtyvyyteen nähden. Tarkoitus tilata useampi pienehkö annos, ei kuitenkaan niin pieniä kuin tapakset yleensä.
  • Boii-vaatekauppa, joka on jokaisen kukkamekkoja rakastavan unelma. Olisin voinut ostaa vaikka kuinka monta mekkoa tuolta! Täydellisen rentoja, ilmavia, ihanilla kuoseilla varustettuja kesähuituloita.

Tanska avautui mulle reissun myötä myös maana hieman. Siinä missä se on aiemmin näyttäytynyt mulle Pohjoismaiden outolintuna, nyt tiedän jo paljon mm. tanskalaisten elintavoista ja arvomaailmasta. Kuuntele Ei saa peittää -podcastin Tanskaa ja Norjaa käsittelevä jakso niin tiedät sinäkin vähän enemmän. 😉