Ura ulkomailla – työkomennuksella maailman vaarallisimmassa kaupungissa

Ura ulkomailla – työkomennuksella maailman vaarallisimmassa kaupungissa

Tämä artikkeli perustuu Unfinnished Business -podcastin toiseen jaksoon. Kuuntele Etelä-Afrikan seikkailusta kertova jakso täältä!

Pirkanmaalaisesta pikkukylästä ponnistanut Anna-Kaisa Välilä muutti 9 vuotta sitten Tukholmaan aupairiksi ja jäi sille tielleen. Anna-Kaisan silloinen kielitaito perustui lukion lyhyempääkin lyhyempään ruotsiin, koska hän ei kuvitellut koskaan tarvitsevansa ruotsin kieltä elämässä. Never say never!

Sittemmin Anna-Kaisa on opiskellut sekä ravitsemustieteitä (ruotsiksi!) että bio entrepreneurship -maisteriohjelmassa Tukholmassa. Tätä nykyä hän työskentelee lääketeollisuuden konsulttina.

Syksyn 2019 Anna-Kaisa vietti neljä kuukautta työkomennuksella maailman vaarallisimmaksi luokitellussa kaupungissa, Etelä-Afrikan Johannesburgissa.

Anna-Kaisa on paitsi pitkäaikainen ystäväni myös suuri inspiraatio mitä tulee kansainvälisen uran rakentamiseen.

Johannesburgin työkeikka on yksi rohkeimmista asioista, mitä tämä mimmi on hetkeen tehnyt. Prosessi työnantajan kanssa oli pitkä, kohteesta sai halutessaan maalailtua jos jonkinmoisia kauhuskenaarioita ja mikä kamalinta – ainakin omasta mielestäni, hehe – kaikkialle täytyi ensimmäisestä illasta lähtien ajaa autolla, väärällä puolella tietä tietysti.

Anna-Kaisan kaltaiselle työmatkapyöräilijälle tämä oli jo iso ja konkreettinen ero arkeen Tukholmassa, kun ulkona ei voinut liikkua jalan saati pyörällä.

“Ensimmäinen viikko meni asioiden opetteluun. Ruotsissa on tottunut siihen, että sen kun kävelet ulkona pimeällä, ei täällä juuri mitään tapahdu. Etelä-Afrikassa taas ei voi kävellä yksin ulkona ja kaikkialla on vähän turvaton olo”, Anna-Kaisa kertoo.

Etelä-Afrikassa ihmisten arkirytmi on myös aivan toisenlainen: koska ulkona ei voi liikkua pimeällä, on töihin mentävä kukonlaulun aikaan ja kotona oltava viimeistään auringon laskiessa. Vuorokauden valoisat tunnit on todella käytettävä hyödyksi. Ajatelkaa, jos täällä Pohjoisessakin täytyisi lukkiutua kotiin kaamoksen ajaksi?

Anna-Kaisan tarinasta voi ammentaa montakin oivallusta (more in the podcast!), mutta nostettakoon tähän artikkeliin nämä kolme:

No se kielitaito.

Monet arastelevat ulkomaille lähtöä tai kansainvälisen työnkuvan rakentamista epätäydellisen kielitaidon takia. Mitä ruotsin kieleen tulee, on Anna-Kaisa oivallinen esimerkki siitä, että kelkkansa voi kääntää koska tahansa koulujen jälkeenkin! Vaikkei paikallista kieltä tarvitse osata natiivin tasolla, vie pienikin vaiva jo pitkälle – kollegan tervehtiminen tai kiittäminen paikallisella kielellä on kaunis ele ja osoitus arvostuksesta.

Sopeutumiskyky.

Uusien kulttuurien, kielten ja ihmisten kohtaaminen uteliaalla asenteella ja avoimella mielellä on ihailtava ja niiiin tärkeä taito työelämässä kuin nyt elämässä muutenkin. Se, että aktiivisesti etsii uusien ihmisten kanssa yhteisiä tekijöitä ja ymmärrystä eroavaisuuksien sijaan. Neljän kuukauden jälkeen Johannesburgiin jäi Anna-Kaisan uudet ystävät ja arki, joka oli toki kovin erilaista kuin arki Tukholmassa, mutta alkanut tuntua yhtä kaikki kodikkaalta.

Määrätietoisuus.

“Ei kukaan tullut mua olkapäähän koputtamaan, että hei, haluutko lähteä Etelä-Afrikkaan?” Kyllähän me tämä tiedetään: siisteimpiin kokemuksiin elämässä ei kukaan tule hakemaan kotoa. Niin ei tässäkään tapauksessa: Anna-Kaisa ajoi ulkomaan työkomennuksen unelmaansa läpi aivan käsittämättömällä määrätietoisuudella yli vuoden ajan. Kaikki alkoi tavoitteen ääneen lausumisesta ja pomon osallistamisesta unelmaan, kuten Raisankin jaksosta opimme.

Jos ei ulkomaan komennus olisi auennut nykyisessä työpaikassa, olisi se varmasti toteutunut jossain muussa muodossa.

Ja elämä on päivästä päivään

Tällä viikolla oma elämäni Jälkeen Koronan saavutti jonkinlaisen käännepisteen. Ensimmäisten viikkojen “uutuudenviehätys” etätyöstä karisi viimeistään nyt, ja mielialani on välillä tehnyt dramaattisia sukelluksia.

Olen edelleen sangen tyytyväinen siihen, että saa ihan luvan kanssa viettää niin paljon aikaa kotona kuin haluaa. En koe mitään tarvetta päästä osallistumaan massatapahtumiin tai edes kaveriporukan illallisille. Luulen, että olen jo pitkään ollut aika väsynyt kaikkeen siihen hälyyn mitä tässä maailmassa ja omassa arjessa on. (Se on sitten aihe erikseen…)

Pääsiäisen jälkeen viikkoni alkoi kuitenkin sillä, että välillä itkin ja välillä nauroin tilanteen toivottomuutta.

Etätöiden alkaessa en todella tajunnut, miten riippuvainen olen roolissani sosiaalisesta kanssakäymisestä — monellakin tapaa. On jo itsessään raskasta, kun ei voi tavata asiakkaita tai luoda kovin mielekkäitä ihmissuhteita videopuhelun välityksellä, joka käytännössä on työni. Pahinta on kuitenkin työkavereiden ja siten myös tuen puuttuminen.

Yhtäkkiä tajusin, että tarvitsen enemmän apua. Tarvitsen tukea ja spontaania brainstormaus-apua kokeakseni, että olen oikeilla raiteilla. Fomo ei ole suinkaan kadonnut, vain muuttanut muotoaan: mitäköhän työkaverit tekevät juuri nyt? Mitä jos he ovat oivaltaneet jotakin, mitä minä en?

Päivittäisen sosiaalisen kanssakäymisen puuttuessa roolini tuntuu niin kovin tyhjältä ja epävarmuuteni nostaa päätään. Pahin pelkoni on, ettei työpanokseni tuo yrityksellemme tarpeeksi arvoa näinä hankalina aikoina. Työkaverini pohti, että jokainen voi jälkikäteen kysyä itseltään, yrittikö tässä tilanteessa kaikkensa. Pelottava ajatus, koska tuntuu, että aina voisi tehdä enemmän.

Hiffaan kyllä, että firman tulevaisuus lepää kollektiivisilla harteilla — ei pelkästään minun.

Olo on silti epävarma, kuten varmasti koko maailmalla juuri nyt. Itse olen onnekkaassa asemassa siinä mielessä, ettei tarvitse pelätä työpaikan puolesta, mutta näin suurta epävarmuuden tunnetta omasta riittämättömyydestä en ole koskaan aiemmin kokenut.

Summa summarum, tämä kaikki johti näin illalla todella kummalliseen Suomi-nostalgia -tilaan. Kuuntelen Spotifyn Suomi_klassikot -listalta kaikkea Leevi and the Leavingsistä Popedaan, Eppu Normaaliin ja erittäin kyseenalaisiin lastenlauluihin (really though?).

Juuri pärähti soimaan Olen suomalainen, joten lopetan tämän postauksen tähän. Hahah, on kai tälläkin pilvellä hopeareunuksensa.

❤ Loviisa

Jos nyt jotain hyvää

AfterlightImage 61

Minulle korona-ajan runsas kotoilu on tehnyt erittäin hyvää. Kaltaiselleni fomoilijalle on ollut kauan kaivattua palautumista viettää iltoja ja viikonloppuja vailla mitään suunnitelmia, kun tietää, ettei kukaan muukaan tee mitään. Niin surulliselta kuin se kuulostaakin, tavallisesti minun olisi todella vaikeaa antaa viikonlopun vain “valua hukkaan” tekemättä mitään kovin tähdellistä.

“Moi, mun nimi on Loviisa ja olen vapaa-ajan suorittaja.”

Nyt viikonpäivät ja viikonloput sulautuvat yhdeksi puuroksi – and I love it!

Olen pelannut Simsiä useita tunteja (poikaystävän PC:llä – onneksi oma läppärini ei jaksa pyörittää mitään pelejä, koska en varmastikaan pystyisi hillitsemään itseäni).

Olen leiponut kahdesti pannukakkua.

Olen katsonut Tiger Kingin kahdessa päivässä.

Olen käynyt lounaslenkillä tavallista useammin.

Olen myös ollut kokonaan poistumatta kodistani pariin vuorokauteen, mitä ei ole tapahtunut varmaan… no, vuosiin.

AfterlightImage 62

Olen yksinkertaisesti nauttinut aivan suunnattomasti siitä, että minun ei tarvitse “ottaa kaikkea irti” vapaa-ajasta ja miettiä, mihin trendikkääseen ravintolaan tai taidenäyttelyyn menisin seuraavaksi.

Minun on jo pitkään pitänyt käydä Fotografiskassa, Södermalmin second hand -kierroksella, Hellasgårdenin avantosaunalla, keikoilla, siinä ja tuossa kuppilassa, Kuninkaanlinnassa, valtiopäivien kierroksella ja spa-päivää viettämässä Centralbadetissa. Ihana Tukholma, aina olisi huikeita kulttuurielämyksiä tarjolla!

Vaikka olen mielestäni pre-corona-arjessakin suhteellisen kohtuullinen ihminen, myös minä teen joskus asioita niiden tekemisen vuoksi. En aina jaksa lähteä lauantai-iltana ystävälle dinnerille, mutta pakotan itseni siihen tai vähintäänkin tunnen pienen pistoksen sydämessäni, jos kieltäydyn.

Juuri nyt olen vapaa kaikista näistä itse luomistani velvoitteista.

Jos nyt jotain hyvää.

 

Kriisiaikana kaukana kotoa

Kriisiaikana kaukana kotoa

Ei saa peittää -podin viimeisimmässä jaksossa puhuimme Pauliinan kanssa ulkomailla asumisen nurjista puolista. Kerroin melko synkistä (ja niin inhimillisistä) ajatusketjuistani, joissa toisinaan spekuloin miten toimisin, jos koti-Suomessa olisi läheisillä yllättäen hätä. Laittaisinko Ruotsi-elämäni tauolle palatakseni Suomeen? Miten kävisi vakituisen työpaikan? Miksi oikeastaan edes asun ulkomailla, jos hätätilanteessa valitsisin  kuitenkin Suomen?

Tähän asti nämä ajatukset ovat olleet vain hypoteettisia.

Koronatilanteen vaikutukset itseeni iskivät tajuntaani oikeastaan vasta pari päivää sitten, kun Suomi alkoi valmistella rajojen sulkemista. Käytännössä arkeni Tukholmassa ei ole etätöitä ja runsasta kotoilua lukuunottamatta muuttunut hirveästi vieläkään (trust me, olen todella mielelläni kotona!), mutta isoin muutos tapahtui ehkä juuri tunnetasolla.

Tuoreiden uutisten myötä näin Instagram-tarinoissa joidenkin ystävien palaavan pikaisesti Suomeen. Suomalaisten Facebook-ryhmissä toiset pohtivat pitäisikö lähteä nyt vai ehtisikö vielä myöhemmin. Tunsin lievää kateutta, ehkä jopa ärsytystä. Kilautin yhdeksän vuotta Ruotsissa asuneelle ystävälleni: “Tekeekö sun mieli palata Suomeen?”

Joo. Yllätyin.

AfterlightImage 58

Yhtäkkiä minäkin halusin Suomeen. Vaikka olin juuri kuukautta aiemmin Tampere-reissun jälkeen vannonut, että nyt en kyllä enää ennen kesälomaa reissaa ainakaan Suomeen. En yksinkertaisesti jaksa, keskityn arkeeni Ruotsissa! Ja silti, nähtyäni toisten palaavan pikavauhtia Suomeen läheistensä luo minuun iski yhtäaikaisesti sekä kateus, koti-ikävä että hämmennys.

Kateus siksi, että minulla ei ole tällä hetkellä pysyvää arkea Suomessa. Vanhempien koti ei tunnu omalta kodilta, eikä työskenteleminen etänä ruotsalaisen, tiiviin työporukan kanssa tuntuisi samalta niin kaukana. Videopuhelut jo pelkästään Tukholman sisällä tuntuvat etäisiltä ja syövät puolet työn ilosta (ja tehosta). En siis voisi palata Suomeen vanhempien sohvalle kriisiaikoja pitelemään, vaikka haluaisinkin.

Koti-ikävä siksi, että läheiset: tuntuu tietysti tärkeältä olla fyysisesti lähellä. Ja olkoonkin, että olen integroitunut melko hyvin osaksi ruotsalaista yhteiskuntaa, on minulla silti toisinaan ikävä Suomen terveydenhuoltoa, järjestelmän tuttuutta ja omaa äidinkieltä ylipäätään. Osaisinko edes kuvailla hätätilanteessa hätääni avustavalle henkilökunnalle ruotsiksi?

(Täytyy myöntää, etten näin äkkiseltään edes tiedä, missä vaikkapa Tukholman ensiapu sijaitsee! Tampereen Acuta sen sijaan istuu jossain hyvin syvällä selkärangassa, vaikken siellä koskaan ole käynytkään.)

Hämmennys siksi, että edellä kuvatut fiilikset pääsivät hieman yllättämään. Enhän vielä hetki sitten edes tiennyt haluavani Suomeen! Haluanko oikeasti palata Suomeen vai lähinnä siksi, että muutkin lähtevät? Tuntuu myös aavistuksen ahdistavalta, että oma valinnanvapaus vietiin ylimmän mahdollisen tahon toimesta.

Totuus on, etten oikeasti halua palata juuri nyt Suomeen. (Ainakaan toistaiseksi.)

Minulla on Tukholmassa koti, työ, ystävät, valtaosa elämästäni. Olen rakentanut Ruotsiin itselleni sellaisen elämän, jossa voin tällä hetkellä hyvin ja olen onnellinen. Sen nurja puoli on se, että olen joutunut fyysisesti kauemmas monista itselleni Suomessa hyvin rakkaista ihmisistä ja tärkeistä asioista. Se on valintani välttämätön seuraus, ja kriisin hetkellä valintoja tunnetusti koetellaan.

Peruuntunut tyttöjen laskettelureissu Leville olikin loppujen lopuksi vain yksi, suhteellisen pieni seuraus koronakriisistä.

<3: Loviisa

Yrityskulttuurista – kuukauden relokaatio

AfterlightImage-57

Mitä jos työpaikkasi muuttaisi talven pimeinä kuukausina kuukaudeksi lämpöiseen?

Tai ainakin lämpimämpään.

Näin tekee eräs ruotsalainen SaaS-yritys. Jo viidettä vuotta putkeen kyseinen lafka siirtää koko 70-henkisen firman kuukaudeksi tuntemattomaan kohteeseen: edellisvuosina se on ollut San Francisco, Barcelona, Lissabon ja Palermo. Tänä vuonna vuorossa oli Madrid.

Ystäväni työskentelee kyseisessä firmassa, joten näin tässä uniikin mahdollisuuden kuokkia näitä kuukauden mittaisia pirskeitä (kuinkas muuten). Halusin todeta omin silmin, miltä yrityksen arki näyttää, kun kaikki ovat ikään kuin pitkällä työmatkalla. Puhumattakaan siitä, etten ole koskaan käynyt Madridissa, eikä pitkä viikonloppu tuntunut yhtään hullummalta idealta. Myöskään kattoterassilta käsin työskenteleminen etäpäivänä ei suoraan sanottuna haitannut yhtään.

Ahh, olen jo näin 24 tunnin jälkeen myyty. Miten ihanan eläväinen kaupunkikulttuuri! Tällaisten reissujen myötä alan haaveilemaan ulkomaan työkeikasta: olisipa hauskaa kokea vähän eteläeurooppalaisempi työkulttuuri vaihteeksi. Tukholmaan verrattuna Madrid tuntuu paljon huolettomammalta. Tukholmassa ollaan lähestulkoon kliinisen bisnesmäisiä ja kylmiä siinä missä espanjalainen tuttavallisuus, puheensorina ja välitön asenne maistuvat enemmän elämältä.

Ko. firmalla on täällä käytössään asuntohotelli aivan ydinkeskustan ostoskadun varrella, sekä toimistohotelli 10min kävelymatkan päässä. Yhteishengen ylläpitämiseksi on erilaisia viikoittaisia koko firman rutiineja, tiimi-illallisia ja afterworkeja.

Lupaan raportoida kaikesta yksityiskohtaisemmin tulevalla Unfinnished Business -kaudella! Uudet jaksot ovat nimittäin työn alla, ja tämä empiirinen tutkimus on osa sitä.

Afterworkeistä puheen ollen, rooftop AW odottaa – adíos!