Työ on ilo

Syyskuussa tulee täyteen kaksi vuotta siitä, kun alotin maisteriopintojen jälkeen elämäni ensimmäisessä vakituisessa työssä. Yay, skål på den saken!

Kun katson taaksepäin näitä kahta kulunutta vuotta, tunnen, että olen kehittynyt harppauksittain ihmisenä, kollegana ja johtajana. Ja toisaalta kutkuttaa sanoa, että niin paljon on vielä edessä.

Aluksi suurin kehitysaskel oli tietysti kielellinen. Yritykseni otti riskin palkatessaan hyvin varhaisessa vaiheessa niin bisneskriittiseen rooliin jonkun, jolle päivittäinen ruotsin kielen käyttäminen tuotti melko suuria hankaluuksia. Toisaalta olen nyt itse rekrytointipöydän toisella puolella huomannut, miten suuri merkitys potentiaalilla ja oikeanlaisilla arvoilla on. Kieli oli siinä rytäkässä ikään kuin sivuseikka, vaikka se hidastaakin asioiden syvällistä sisäistämistä.

Ensimmäinen vuosi oli todella työläs. Kuinka työläs, sen tajusin vasta jälkikäteen. Yhä edelleen silmäni kostuvat, kun kerron alkuaikojen fiiliksistä jollekin (no kidding, purskahdin ihan kunnon itkuun viimeksi pari kuukautta sitten palaverissa!). Vaikka ihmiset ja ihmisyydelle rakentuva yrityskulttuuri olivat minua kohtaan niin lempeitä kuin vain voi olla, oli jatkuva epämukavuusalueella rämpiminen henkisesti raskasta. Joka perjantai, kun istuin kollegaani vastapäätä minun hyvinvointiini keskittyvällä aamiaisellamme, nieleskelin itkua miten menee –kysymyksen kohdalla.

Kamppailin suuresti kielellisestä epävarmuudesta juontuvan huonommuuden ja riittämättömyyden tunteen kanssa, ja se vaikutti aivan kaikkeen työpanoksessani. Vasta kun saavutin riittävän itsevarmuuden ruotsin suhteen, pystyin keskittymään ihmissuhteiden vivahteisiin. Ja sitä minun työni on: luottamuksen herättämistä ihmisissä.

Kielellisestä keskeneräisyydestä huolimatta olen saanut alusta alken kantaa suuren vastuun – niin suuren, kuin itse haluan. Ja luulen, että juuri luottamus on kannatellut minua. Haasteista huolimatta työni on aina tuntunut merkityksekkäältä, koska koen näkemyksilläni olevan aidosti merkitystä. Koen minulla olevan merkitystä organisaatiomme kehittymisen, kulttuurin ja kollegoideni hyvinvoinnin kannalta. Saan toteuttaa villeimpiä visioitani, koska filosofiamme mukaan kaikille uusille ideoille pitää ensin sanoa kyllä.

Sanon sen uudestaan: Luottamus on kaiken, siis aivan kaiken keskiössä. Ja siksi myös taitava rekrytointi on kaiken keskiössä.

Vastavalmistuneena imin itseeni kuin pesusieni jokaisen ajatuksen, joka minulle tarjottiin, ja onneksi ne ajatukset olivat arvomaailmaltaan hyviä (koska niitäkin firmoja on, joissa ne eivät ole). Nyt näen sävyerot paremmin, ja se jos vasta rikastuttaa omaa tekemistä. Katseeni on avautunut uudella tavalla johtamiselle, bisneksen kehittämiselle, ihmisten motivoimiselle, palautteelle, yrityskulttuurin ja asiakastyölle.

Tuntuu todella hyvältä olla vihdoin melko lähellä sitä omaa mukavuusaluetta, hipoa sen rajaa. Olla tukipilari muille, tuntea olonsa mukavaksi tehtävässään ja jakaa omaa osaamistaan eteenpäin. Olen edelleenkin suurimman osan päivästä epämukavuusalueellani, mutta nyt pelkkä työpaikan kynnyksen ylittäminen ei sentään tunnu kohtuuttoman suurelta ponnistelulta. (Pari vuotta sitten mietin ihan oikeasti jo edellisenä iltana, että milläköhän sanoilla tervehtisin seuraavana aamuna kollegoita…)

Tärkeintä on edelleen tämä: ympäröidä itsensä työkavereilla, joilla on sydän paikallaan.

Ikigaita etsimässä — Virve Fredman

Unfinnished Business is back!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Uuden kauden avaa huikea Virve Fredman! Virve asuu viidettä vuotta Tukholmassa ja tunnetaan ehkä parhaiten suositusta kosmetiikkablogistaan. Viime vuodet hän on luonut Tukholmassa menestyksekästä uraa verkkokaupan maapäällikkönä, mutta nyt Virve seisoo täysin uudessa tienhaarassa elämässään.

Jaksossa ollaankin loppujen lopuksi melko syvällisten kysymysten äärellä. Täytyykö työn sanella elämää? Mitä vaihtoehtoisia tapoja on tienata ja elää kuin tavallinen päivätyö? Mitä tarkoittaa japaninkielinen termi ‘ikigai’, miksi se on Virvelle tärkeä ja miten sen voi löytää?

”Hetkinen – eihän tässä oo mitään järkee. En mä ehkä haluakaan enää sellaista perinteistä uraa.” — Virve Fredman

Toki jaksossa puhutaan myös vähemmän syvällisiä: ruotsinlaivojen taxfree-kulttuurista, suomalaisten ja ruotsalaisten kauneudenhoidon eroavaisuuksista, ruotsalaisesta päätöksenteosta ja ruotsalaismiesten parroista. Just saying.

Kuuntelehan! 😻

Uravinkit Tukholmasta

Daniel Wellingtonin kellot ja iDeal of Swedenin kännykänkuoret ovat monille tuttuja esteettisistä Instagram-fiideistä, mutta harva tietää, että jälkimmäisen markkinointijohtajana vaikuttaa suomalainen mimmi! Unfinnished Business -podin ensimmäisessä jaksossa vierailee 31-vuotias Raisa Räisänen, joka on tehnyt melkoisen rakettiuran Tukholmassa. Muodin maisteri Raisa on suorastaan vaikuttajamarkkinoinnin edelläkävijä johtaessaan ruotsalaisen iDeal of Swedenin massiivista 55:n henkilön markkinointiosastoa.

Kuuntele jakso täältä!

Okei, voidaanko puhua hetki ihan vaan siitä, että nämä em. vaikuttajamarkkinoinnin jätit ovat kiistatta 2010-luvun markkinointiviestinnän suunnannäyttäjiä ja menestystarinoita. Yritykset ovat perustaneet koko strategiansa vaikuttajamarkkinoinnin ympärille ja tahkoavat reilu kahden miljardin Ruotsin kruunun vuosittaista liikevaihtoa. Huh! Jaksossa kurkistetaan siis myös vähän kulissien taakse, että miten tällaista masiinaa oikein johdetaan.

Itseeni erityisen vaikutuksen teki Raisan määrätietoisuus ja peloton asenne oppimiseen, puhumattakaan erittäin sitkeästä työnteosta – mimmi hoiteli kaksi gradua kokopäivätyön ohella! Meikäläisen itsekuri olisi ihan ennennäkemättömällä koetuksella tällaisessa rypistyksessä, yhdessäkin oli jo tekemistä.

Mitä vinkkejä Raisa antaa sinulle, joka haaveilet samankaltaisesta urakehityksestä?

Breaking news: urakehitys ei tule ilmaiseksi. Sen eteen pitää itse aktiivisesti tehdä töitä ja sille täytyy vaatia sen ansaitsema huomio. Omien unelmien ja tavoitteiden ääneen lausuminen on tärkeää, sillä pomomme sen enempää kuin puolisommekaan eivät ole ajatustenlukijoita.

Raisan uran alkuvaiheilta nousi hyvä esimerkki pomon osallistamisesta omaan urakehitykseen:

Joko mä saan toisen työtehtävän konsernin sisällä, tai sit mä lähden ja etin ite uuden työtehtävän.

Yeeees! Fiksut firmathan eivät päästä hyviä tekijöitä noin vain menemään, joten se on win-win, jos kerrot reippaasti toiveesi siirtyä haastavampiin tehtäviin.

Itse olen treenannut tätä asioiden ääneen lausumista monessakin asiassa: “juoksen ensi keväänä maratonin”ja “aion ostaa Tukholmasta asunnon” näin muutamia mainitakseni. Kynnys isoihinkin unelmiin madaltuu, kun ne sanoo ääneen – ääneen lausuttu on puoliksi tehty (heheh). Lisäksi sitä huomaa, että muut lähtökohtaisesti toivovat sinun onnistuvan ja ovat vieläpä halukkaita auttamaan matkan varrella. Maratoneja takana on kaksi, asunnon osto vielä edessä – joskin se tuntuu sitäkin konkreettisemmalta, koska nyt saan tavoitteeseeni jeesiä muilta! (Vinkkien, ei valitettavasti investoinnin muodossa.)

Jakson 3 + 1 uravinkit:

  1. Mikäli CMO-tittelit kiinnostaa, panosta hard skillseihin: koodausta, exceliä ja data-analyysiä. “Sun täytyy olla tosi hyvä excelinpyörittäjä ja ymmärtää miten meidän saitti on rakennettu ja mistä sitä dataa haetaan, kun tehdään viestintää tai kampanjoita.” Positiivista on se, että kaikki nämä em. asiat pystyy oppimaan myös koulunpenkiltä päästyäsi! Nettihän on pullollaan koodauskursseja.
  2. Mikäli kansainvälinen ura kutkuttaa, päästä irti täydellisyyden tavoittelusta kielten puhumisen suhteen. Kun hiffaa, että virheitä saa tehdä eikä niiden tekeminen haittaa (ihan oikeasti ei haittaa, mä en tiedä miten ihmiset saisi ymmärtämään tämän), elämästä tulee paljon helpompaa ja voi jännittää vähemmän. Hyödyllinen kikka on pyytää ystäviä ja kollegoita korjaamaan sua. Se ON epämukavaa, mutta niiden epämukavien fiilisten kanssa voi elää.
  3. Mikäli minkäänlainen muutos ja uuden oppiminen kiinnostaa, ole utelias ja vaadi uusia työtehtäviä. Oli kyseessä sitten uusi työ, yhteiskuntaan integroituminen tai mielenkiinnonkohteesta työn tekeminen, tee päätös, että tätä kohti mennään. Ei tarvitse mennä harmaan kiven läpi, mutta kohti kuitenkin!

+ 1 On erittäin OK omaksua sopivasti röyhkeä ota tai jätä -mentaliteetti! Jos työnantajallasi ei ole tarjota sinua kiinnostavia työtehtäviä tai edes tukea roolissa kehittymiseen, vaihda. On olemassa parempaa. Ymmärrän, että aina ei elämäntilanne salli nopeita tai näyttäviä liikkeitä, mutta kuten muistatte, muutos ei tule uhrauksittakaan.

Mitä ruotsin kielen sanoja löytyy Raisan uusien sanojen listalta? Mitä suomalaisia piirteitä Ruotsissa arvostetaan?

Kuuntelehan. 😘

♥: Loviisa

Ura ulkomailla: työkomennuksella maailman vaarallisimmassa kaupungissa

Tämä artikkeli perustuu Unfinnished Business -podcastin toiseen jaksoon. Kuuntele Etelä-Afrikan seikkailusta kertova jakso täältä!

Pirkanmaalaisesta pikkukylästä ponnistanut Anna-Kaisa Välilä muutti 9 vuotta sitten Tukholmaan aupairiksi ja jäi sille tielleen. Anna-Kaisan silloinen kielitaito perustui lukion lyhyempääkin lyhyempään ruotsiin, koska hän ei kuvitellut koskaan tarvitsevansa ruotsin kieltä elämässä. Never say never!

Sittemmin Anna-Kaisa on opiskellut sekä ravitsemustieteitä (ruotsiksi!) että bio entrepreneurship -maisteriohjelmassa Tukholmassa. Tätä nykyä hän työskentelee lääketeollisuuden konsulttina.

Syksyn 2019 Anna-Kaisa vietti neljä kuukautta työkomennuksella maailman vaarallisimmaksi luokitellussa kaupungissa, Etelä-Afrikan Johannesburgissa.

Anna-Kaisa on paitsi pitkäaikainen ystäväni myös suuri inspiraatio mitä tulee kansainvälisen uran rakentamiseen.

Johannesburgin työkeikka on yksi rohkeimmista asioista, mitä tämä mimmi on hetkeen tehnyt. Prosessi työnantajan kanssa oli pitkä, kohteesta sai halutessaan maalailtua jos jonkinmoisia kauhuskenaarioita ja mikä kamalinta – ainakin omasta mielestäni, hehe – kaikkialle täytyi ensimmäisestä illasta lähtien ajaa autolla, väärällä puolella tietä tietysti.

Anna-Kaisan kaltaiselle työmatkapyöräilijälle tämä oli jo iso ja konkreettinen ero arkeen Tukholmassa, kun ulkona ei voinut liikkua jalan saati pyörällä.

“Ensimmäinen viikko meni asioiden opetteluun. Ruotsissa on tottunut siihen, että sen kun kävelet ulkona pimeällä, ei täällä juuri mitään tapahdu. Etelä-Afrikassa taas ei voi kävellä yksin ulkona ja kaikkialla on vähän turvaton olo”, Anna-Kaisa kertoo.

Etelä-Afrikassa ihmisten arkirytmi on myös aivan toisenlainen: koska ulkona ei voi liikkua pimeällä, on töihin mentävä kukonlaulun aikaan ja kotona oltava viimeistään auringon laskiessa. Vuorokauden valoisat tunnit on todella käytettävä hyödyksi. Ajatelkaa, jos täällä Pohjoisessakin täytyisi lukkiutua kotiin kaamoksen ajaksi?

Anna-Kaisan tarinasta voi ammentaa montakin oivallusta (more in the podcast!), mutta nostettakoon tähän artikkeliin nämä kolme:

No se kielitaito.

Monet arastelevat ulkomaille lähtöä tai kansainvälisen työnkuvan rakentamista epätäydellisen kielitaidon takia. Mitä ruotsin kieleen tulee, on Anna-Kaisa oivallinen esimerkki siitä, että kelkkansa voi kääntää koska tahansa koulujen jälkeenkin! Vaikkei paikallista kieltä tarvitse osata natiivin tasolla, vie pienikin vaiva jo pitkälle – kollegan tervehtiminen tai kiittäminen paikallisella kielellä on kaunis ele ja osoitus arvostuksesta.

Sopeutumiskyky.

Uusien kulttuurien, kielten ja ihmisten kohtaaminen uteliaalla asenteella ja avoimella mielellä on ihailtava ja niiiin tärkeä taito työelämässä kuin nyt elämässä muutenkin. Se, että aktiivisesti etsii uusien ihmisten kanssa yhteisiä tekijöitä ja ymmärrystä eroavaisuuksien sijaan. Neljän kuukauden jälkeen Johannesburgiin jäi Anna-Kaisan uudet ystävät ja arki, joka oli toki kovin erilaista kuin arki Tukholmassa, mutta alkanut tuntua yhtä kaikki kodikkaalta.

Määrätietoisuus.

“Ei kukaan tullut mua olkapäähän koputtamaan, että hei, haluutko lähteä Etelä-Afrikkaan?” Kyllähän me tämä tiedetään: siisteimpiin kokemuksiin elämässä ei kukaan tule hakemaan kotoa. Niin ei tässäkään tapauksessa: Anna-Kaisa ajoi ulkomaan työkomennuksen unelmaansa läpi aivan käsittämättömällä määrätietoisuudella yli vuoden ajan. Kaikki alkoi tavoitteen ääneen lausumisesta ja pomon osallistamisesta unelmaan, kuten Raisankin jaksosta opimme.

Jos ei ulkomaan komennus olisi auennut nykyisessä työpaikassa, olisi se varmasti toteutunut jossain muussa muodossa.

Ja elämä on päivästä päivään

Tällä viikolla oma elämäni Jälkeen Koronan saavutti jonkinlaisen käännepisteen. Ensimmäisten viikkojen “uutuudenviehätys” etätyöstä karisi viimeistään nyt, ja mielialani on välillä tehnyt dramaattisia sukelluksia.

Olen edelleen sangen tyytyväinen siihen, että saa ihan luvan kanssa viettää niin paljon aikaa kotona kuin haluaa. En koe mitään tarvetta päästä osallistumaan massatapahtumiin tai edes kaveriporukan illallisille. Luulen, että olen jo pitkään ollut aika väsynyt kaikkeen siihen hälyyn mitä tässä maailmassa ja omassa arjessa on. (Se on sitten aihe erikseen…)

Pääsiäisen jälkeen viikkoni alkoi kuitenkin sillä, että välillä itkin ja välillä nauroin tilanteen toivottomuutta.

Etätöiden alkaessa en todella tajunnut, miten riippuvainen olen roolissani sosiaalisesta kanssakäymisestä — monellakin tapaa. On jo itsessään raskasta, kun ei voi tavata asiakkaita tai luoda kovin mielekkäitä ihmissuhteita videopuhelun välityksellä, joka käytännössä on työni. Pahinta on kuitenkin työkavereiden ja siten myös tuen puuttuminen.

Yhtäkkiä tajusin, että tarvitsen enemmän apua. Tarvitsen tukea ja spontaania brainstormaus-apua kokeakseni, että olen oikeilla raiteilla. Fomo ei ole suinkaan kadonnut, vain muuttanut muotoaan: mitäköhän työkaverit tekevät juuri nyt? Mitä jos he ovat oivaltaneet jotakin, mitä minä en?

Päivittäisen sosiaalisen kanssakäymisen puuttuessa roolini tuntuu niin kovin tyhjältä ja epävarmuuteni nostaa päätään. Pahin pelkoni on, ettei työpanokseni tuo yrityksellemme tarpeeksi arvoa näinä hankalina aikoina. Työkaverini pohti, että jokainen voi jälkikäteen kysyä itseltään, yrittikö tässä tilanteessa kaikkensa. Pelottava ajatus, koska tuntuu, että aina voisi tehdä enemmän.

Hiffaan kyllä, että firman tulevaisuus lepää kollektiivisilla harteilla — ei pelkästään minun.

Olo on silti epävarma, kuten varmasti koko maailmalla juuri nyt. Itse olen onnekkaassa asemassa siinä mielessä, ettei tarvitse pelätä työpaikan puolesta, mutta näin suurta epävarmuuden tunnetta omasta riittämättömyydestä en ole koskaan aiemmin kokenut.

Summa summarum, tämä kaikki johti näin illalla todella kummalliseen Suomi-nostalgia -tilaan. Kuuntelen Spotifyn Suomi_klassikot -listalta kaikkea Leevi and the Leavingsistä Popedaan, Eppu Normaaliin ja erittäin kyseenalaisiin lastenlauluihin (really though?).

Juuri pärähti soimaan Olen suomalainen, joten lopetan tämän postauksen tähän. Hahah, on kai tälläkin pilvellä hopeareunuksensa.

❤ Loviisa