Kolme vinkkiä johtajalle, joka haluaa edistää tasa-arvoa

Olin viime viikolla Fannys Förebilder -podcastin livenauhoituksessa Tukholman Scalateaternilla. En ollut ensinnäkään koskaan aikaisemmin ollut livepodi-tilaisuudessa, ja jostain syystä odotin, että puhujilla olisi välissään pöydällä iso mikrofoni, johon he yhdessä puhuvat. Hahah! Miten minulla ei tullut mieleenkään, että tilaisuus voi tosiaan olla kuin mikä tahansa puheohjelma, joka nyt vaan samalla nauhoitetaan. Podcastin nauhoituksen aisti ainoastaan siitä, miten huolellisesti podin juontaja Fanny puhui: esittelyt ja kysymykset olivat harkittuja, puhe hyvin selkeää ruotsia ilman turhia täytesanoja tai haparointeja. Sellaista on podcastissa miellyttävämpi kuunnella (ja helpompi editoida!) kuin sekavaa freestailausta.

Fannys Förebilder on työelämää käsittelevä podcast naisen näkökulmasta. Vieraina kuullaan siis kirjaimellisesti Fanny Widmanin esikuvia, niin miehiä kuin naisia, jotka kertovat omia kokemuksiaan ja vinkkejään työelämän haasteissa luovimiseen. Tämän kertaisen livenauhoituksen vieras oli Helene Barnekow, pitkän kansainvälisen uran tehnyt uramimmi ja nykyinen Ruotsin Microsoftin toimari.

Livepodin jutustelu (jonka myöhemmin siis voi kuunnella podina) keskittyi Barnekowin uraan erittäin miesvaltaisella IT-alalla, ja siihen, miten edistää näissä olosuhteissa tasa-arvoa. Sekä Barnekow että Widman kertoivat tilanteista, joissa he ovat tulleet kohdatuksi vähemmän pätevinä kuin samassa roolissa olevat mieskollegansa. Itsekin tunnistin pari tilannetta, kuten esimerkiksi se, että asiakas puhuu vain miespuoliselle kollegalleni vaikka tapaaminen on minun. Ja se, kun törmään pelkistä keski-iän ylittäneistä valkoisista miehistä koostuviin hallitusesittelyihin yritysten kotisivuilla — ei tee ainakaan itseni yhtään mieli hakea sellaiseen firmaan töihin! Näissä tilanteissa niitä mimmi-esikuvia juuri tarvitaan. 🙂

Koska kaikki lähtee johtoportaasta, Barnekow antoi vinkkivitosensa tasa-arvon edistämisestä yritysjohtajille. Vaikka näiden asioiden pitäisi olla ihan peruskauraa, mielestäni ne olivat ihan hyvä kiteytys!

  1. Mieti, onko tasa-arvo sinulle oikeasti tärkeä arvo. Voitko seistä sen takana myrskyisempinäkin aikoina? Tämä tietysti edellyttää, että myös syvällisesti ymmärrät mitä tasa-arvo tarkoittaa ja mitä hyötyjä siitä firmallesi on.
  2. Ympäröi itsesi ihmisillä, jotka pitävät tasa-arvoa yhtä tärkeänä arvona kuin sinä. Ei ole väliä, ovatko nämä ihmiset firman ulko- vai sisäpuolisia tyyppejä, mutta tarvitset lähellesi ihmisiä ja muutosagentteja, jotka suhtautuvat kanssasi intohimolla tähän kysymykseen.
  3. Älä aja yhtäkään rekryprosessia läpi ilman, että rekrylistalla on sekä naisia että miehiä. Mielestäni tämä oli selkeä: jos pidät huolen, että jo prosessissa on mukana monipuolisia kandidaatteja, on huomattavasti todennäköisempää, että firmasi monimuotoisuus lisääntyy!

Etsitään haavoittuvia roolimalleja

wanted.jpg

(Alunperin kirjoitin tämän tekstin englanniksi, ja osa käsitteistä vähän kärsii suomennoksessa. Alkuperäinen teksti löytyy täältä!)

Meillä puhutaan töissä paljon roolimalleista, koska visiomme on olla sellaisia IT-Tukholmassa. Ajattelen tätä käsitettä siis usein ja sitä, mitä se minulle edes merkitsee.

En ole koskaan kokenut palavaa ihailua ketään tiettyä ihmistä kohtaan. En ollut teininäkään se intohimoisin fanittaja, vaikka okei, kyllä minäkin keräilin spaissari-kortteja ja kuolasin Jesse McCartneyn musavideoita (really though?). Kuitenkin ahdistun välittömästi, kun kysytään “Kenen kanssa illastaisit mieluiten, jos saisit valita ihan kenet tahansa tässä maailmassa?“. En voi mitenkään valita vain yhtä! Tällä planeetalla on ihan liian monta siistiä ihmistä, joilta voisin oppia.

Minun roolimallini ovat pikemminkin niitä, joita tapaan arjessa ja arkisissa tilanteissa: Pressbyrånin myyjä, kollegat, perhe, ystävät, jumppaohjaaja, satunnaiset tuttavuudet. Ihailen melkein jokaista tuntemaani henkilöä jossakin asiassa. Siinä, miten he kohtelevat muita ihmisiä, kuinka kauniisti he puhuvat puolisoilleen, väläyttävät hymyn tuntemattomille, saavat toiset tuntemaan olonsa mukavaksi tai aidosti nauttivat salilla käymisestä aamuseitsemältä. Yritän jatkuvasti “varastaa” näitä toisissa arvostamiani piirteitä itselleni.

Viime syksynä kuuntelin Tukholman kulttuuritalolla kolmen usein roolimallina nähtävän naisen paneelikeskustelua naisten voimaannuttamisesta. Artisti Robyn, Melinda Gates sekä Margot Wallström keskustelivat siitä, mistä “roolimalliudessa” on kyse ja mitkä voimat ovat vaikuttaneet heidän tiellään sellaiseksi tulemiseen. Jos unohdetaan sukupuoliroolit hetkeksi, keskustelu kirkasti ajatuksiani siitä, minkälaisia ihmisiä ihailen ja haluaisin nähdä enemmän niin arjen sankareissa kuin yhteiskunnallisissa vaikuttajissakin.

Robynin mukaan roolimalliudessa on ensisijaisesti kyse siitä, että on oma itsensä. Se ei ole mikään ideaali, titteli tai rooli, johon yrität yltää tai jatkuvasti pyrkiä. Esittää jotain. Siinä on kyse todellisesta sinusta, sen hyväksymisestä ja näyttämisestä kaikkineensa.

Nyt joku siellä miettii, että kuulostaapa liibalaabalta. Että minähän olen minä, miten voisin ollakaan mitään muuta. Väitän kuitenkin, että jos harjoittelee tulemaan tietoisemmaksi itsestään ja kyseenalaistaa omaa käyttäytymistään ohjaavia motiiveita, saattaa havahtua siihen, että se ‘minä’ onkin osin hautautunut yhteiskunnan ja ulkopuolisten odotusten alle. Yhteiskunnan vähemmän suotuisana tulkitsemat ominaisuudet tiedostamatta tukahdutetaan, kun yritetään elää niin, että tulisi mahdollisimman hyväksytyksi, nähdyksi ja rakastetuksi.

Olemalla oma itsensä Robyn siis tarkoitti sen kaiken löytämistä ja näyttämistä, mitä jokainen ihminen sisimmässään on. Tunneskaala häpeästä ja pelosta rakkauteen, iloon, suruun ja riittämättömyyteen. Uskaltaa näyttää olevansa haavoittuvainen ihminen.

Jos kuulostaa vieläkin helpolta, pysähdy hetkeksi miettimään sitä, miten hyvin tunnistat ja tiedostat tunteesi kontekstissa kuten työpaikka. Saat uuden kollegan, joka on sinua etevämpi. Koet olosi vähän uhatuksi. Alatko sata lasissa vaistomaisesti kilpailla uutta työkaveria vastaan, vai myönnätkö itsellesi pelkosi riittämättömyydestä? Laitatko itsevarman “työ-minä” maskin päälle työhaastattelussa, tai kenties joka päivä töihin? Oletko koskaan itkenyt tai nauranut kippurassa töissä ja jos kyllä, hävettikö jälkikäteen?

Autenttisen minänsä hyväksyminen edellyttää nöyryyttä.

Roolimalliudessa on myös kyse kokonaisuudesta (wholeness), siitä, että on täysi, eheä. Margot Wallström viittasi tähän sanoessaan, ettei ihminen voi olla eheä ellei hän koe rakkautta. Sellaista rakkautta, jossa sinun sallitaan ja sinua rohkaistaan olemaan oma itsesi kaikkine ominaisuuksinesi ja mielenkiinnonkohteinesi. Tässä kohtaa yritykset muuten usein epäonnistuvat! Ne epäonnistuvat luomaan yrityskulttuureita, jossa feminiiniset ja maskuliiniset voimat ovat tasapainossa. Kulttuureita, joissa työntekijät kokevat olonsa turvalliseksi ja hyväksytyiksi uskaltaakseen tuoda todellisen, kokonaisen minänsä töihin. Liian monessa työpaikassa yritetään olla jotain, miellyttää yhtä, pelätä toista ja syrjiä kolmatta.

Kun Robyn, Melinda ja Margot saivat kysymyksen siitä, mikä yksittäinen iso asia vaikutti heidän kasvuunsa roolimalleiksi, merkittävimmäksi tekijäksi nousi herkät isät (sensitive dads). Isät, jotka rohkaisivat heitä olemaan juuri sellaisia kuin he ovat ja etsimään kutsumustaan mihin ikinä he tunsivatkaan vetoa, oli se sitten luonnontieteet, musiikki tai politiikka. Haluaisinkin lisätä, että herkät isät ovat tärkeitä roolimalleja paitsi naisten voimaannuttamiseksi, myös etenkin niin monille miehille, jotka yrittävät mahtua enimmäkseen maskuliinisista piirteistä rakennettuihin lokeroihin.

Hieno puoli roolimalleissahan on se, että he inspiroivat muita tulemaan edes vähän kaltaisekseen. Itse toivon näkeväni tulevaisuudessakin roolimalleja, jotka uskaltavat olla herkkiä, haavoittuvaisia ja rehellisiä itselleen.

Juuri tästä syystä yritän myös itse tehdä kaikkeni sen eteen, ettei kenenkään tarvitsisi yrittää olla jotakin muuta kuin mitä he ovat seurassani.

Peace out. ❤

Skål alkavalle syksylle

Image from iOS (6) (1)

Tässä sitä mennään taas. Fullt ös kuten ruotsalaiset sanovat, kaasu pohjassa jouluun asti!

Sain tällä viikolla kaksi uutta työkaveria, jotka aloittivat meidän back office -jengissä. Kahden uuden päivittäin toimistolla pyörivän kollegan saaminen nosti meidän toimiston energiatasoa ihan silminnähden! Toki jo pelkkä syksyn alkaminen vaikutti piristävästi, mutta ihan erityisesti ne uudet työkaverit. Näin jälkikäteen ajateltuna huomaa, että sitä oli ehtinyt tulla yllättävän — ehkä liiankin — mukavaksi niiden saman viiden naaman seurassa.

Vaihtelu virkistää, tiedättehän.

Toinen uusista kollegoista aloitti työparinani myynnissä, eli meidän kahden harteilla lepää tästedes mielenkiintoisten toimeksiantojen löytäminen koko konsulttiporukalle. Ihanaa saada taistelupari, jonka kanssa persoonallisuudet ja työtavat klikkaavat niin hyvin, että saamme toisistamme energiaa! Olimme esimerkiksi tänään ensimmäistä kertaa kahdestaan tapaamisessa, jossa oli aistittavissa sellainen mimmienergia että huhhuh. Värväsimme heti oitis ensimmäisen puhujan women in tech -tapahtumaamme, jonka keksimme lennosta 15 min ennen kyseistä möteä.

Tässä sitä taas nähdään, että mikään ei ole tärkeämpää kuin ympäröidä itsensä tyypeillä, joilta saa energiaa ja inspiraatiota yrittää itsekin himpun verran enemmän.

Tuntuu melkein kuin olisin herännyt jostain koomasta. “Vanhatkin” työkaverini ovat valtavan ihania ja todellisia tekijätyyppejä, mutta yleiseltä energiatasoltaan ja työtavoiltaan kuitenkin hyvin erilaisia kuin minä. Havahduin siihen, miten sitä välillä helposti mukautuu ympäristöönsä ja rauhoittuu itsekin, jos toiset ovat rauhallisempia luonteeltaan. Hukkaa ehkä vähän sen oman juttunsa, jopa.

Nyt tuntuu siltä, että olen löytänyt taas yhteyden siihen Loviisan, joka menee ja tekee sata lasissa. Olen toki ollut sitä aina vapaa-ajalla (vähän liikaakin), mutta töiden osalta se puoli on ollut viimekuukaudet enemmän tai vähemmän hukassa.

Kippis alkavalle syksylle ja uusille tuulille. Let’s do this!

Teknologia-alalla työskentely ruotsiksi

(Alkuperäinen teksti julkaistu englanniksi täällä)

Kuvittele työskenteleväsi teknologia-alalla käyttäen vain kolmatta kieltäsi. Ei siis äidinkieltäsi tai sitä, jonka hallitset seuraavaksi parhaiten, vaan mikä ikinä tulee niiden jälkeen.

Tervetuloa päivittäiseen elämääni!

Ruotsin kieli on kolmas kieleni. Kun aloitin nykyisessä duunissani syyskuussa 2018, kyseessä oli paitsi mulle ennestään tuntematon yritys, myös uusi rooli ja uusi toimiala. Olin aivan ummikko Tukholman teknologiapiireissä, enkä ollut koskaan käyttänyt ruotsia päivittäisenä asiointikielenä. Ja siellä minä yhtäkkiä työskentelin viisi päivää viikossa IT-alan konsulttifirmassa, jossa puhuttiin vain ruotsia.

Se oli tietysti paljon vaikeampaa kuin olin kuvitellut. Vieras kieli oli ylimääräinen kerros kaikkien niiden lukuisten uusien asioiden päälle, jotka yritin omaksua. Oikeastaan se oli filtteri minun ja kaikkien muiden uusien asioiden välillä sitä ei sisäistä oikein mitään asiaa kunnolla, ei kieltä eikä itse asiasisältöä.

“Sähän puhut niin hyvin ruotsia, ei sulla ole mitään hätää!”, saan kuulla kollegoilta joka kerta, kun ilmaisen turhautumiseni. Tiedän, että ihmiset tarkoittavat sillä pelkkää hyvää ja kiitänkin kovasti kannustuksesta. Mutta katsokaas, kun tässä ei ole kyse teistä: sillä ei ole väliä, kuinka hyvin puhun muiden mielestä. Tässä on kyse minusta ja niistä tunteista, joita vieraalla kielellä työskenteleminen herättää.

Se järjetön tunne, että epäonnistut noin 100 kertaa päivässä, kun takeltelet sanoissa tai päässä lyö pelkkää tyhjää, kun pitäisi vastata yksinkertaiseenkin kysymykesen. Kun et pysty ilmaisemaan mielipiteitäsi tai ajatuksiasi, vaikka olisit tavallisesti intohimoinenkin aiheen suhteen. Kun et jaksa edes yrittää osallistua mielenkiintoiseen keskusteluun, koska et löydä oikeita sanoja, ja kun vihdoinkin löydät, on keskustelu jo siirtynyt toiseen aiheeseen. Kaikki tämä nakertaa ihmistä sisältä.

Päivän päätteeksi on aivan maanrakoon nuijittu olo, vaikket olisi edes tehnyt mitään ihmeellistä.

Epäonnistunut fiilis ei näet edellytä mitään isoa epäonnistumista, esim. tärkeää presistä tai tapaamista. Ne on ne sata pientä asiaa ja väärinymmärrystä päivässä, joista itsetunto ottaa pikkuhiljaa osumaa ja kasaantuu illalla isoksi keoksi. Se, kun et ymmärrä jumppaohjaajan ohjeita ja vilkuilet mitä muut tekee, tai kun et ymmärrä kaupan kassan kysyvän kanta-asiakkuudesta, tai kun et hiffaa työkaverin juuri kysyneen sua lounasseuraksi.

Älkää ymmärtäkö väärin! Mä rakastan työskennellä ruotsiksi ja sitä, että kehityn kielessä paremmaksi joka päivä. Se on valinta ja tietoinen päätös, jonka olen tehnyt hyväksyttyäni työtarjouksen.

Ja kuitenkin, sellaiselle, joka on tottunut olemaan hyvä verbaalisessa ilmaisussa, on yllättävän vaikeaa aloittaa läheltä nollaa. Se käy itsetunnon ja ylpeyden päälle. Yhtäkkiä sanoilla leikkimisen maaginen työkalu ei olekaan enää vahvuus, vaan taakka. Se tekee minusta hitaamman ajattelijan, epävarmemman ilmaisijan, vähemmän hauskan (tai ehkä tahattomasti hauskan?), ja ennen kaikkea saa minut tuntemaan oloni epäpäteväksi työssäni.

Mutta! Jokaisessa tarinassa on aina mutta.

Meidän firman kulttuuri ja työkaverit ovat olleet uskomattoman hedelmällistä maata minulle haastaa itseäni tässä asiassa. Olen saanut rakkautta ja tukea silloin, kun sitä tarvitsen, mutten kuitenkaan mitään erityiskohtelua. Olen saanut saanut keskittyä itseeni ja tsemppaamaan omien vaikeuksieni kanssa turvallisessa ympäristössä.

Viime syksynä jouduin niin kauas oman mukavuusalueeni ulkopuolelle, että ajoittain tunsin oloni eksyneemmäksi ja epävarmemmaksi kuin koskaan. Osallistuin esimerkiksi kahden ekan työviikon jälkeen duunissa autenttisen johtajuuden kurssille, jossa minun tuli puhua syvimmistä peloistani, tunteistani ja unelmistani ruotsiksi ihmisten kanssa, jotka olin tuntenut noh, sen kaksi viikkoa. Se oli tunteikas ja raskas päivä kenelle tahansa, mutta väitän että erityisesti minulle, joka yritin tunnistaa ja jäsentää tunteitani sanoilla, joita en yksinkertaisesti tiennyt. Sitä turhautumisen määrää, kun tiedät olevasi paraskin keittiöpsykologi, mutta et saa oikein mitään järkevää sanottua. Ja sitä seuraa välitön “nyt ne pitää mua ihan vähä-älyisenä” -reaktio. Yritin myös antaa syväluotaavaa palautetta 17:lle uudelle kollegalle ja koittaa keksiä jokaiselle muutakin sanottavaa, kuin että “vaikutat tosi kivalta”.

Tällaisissa tilanteissa sitä toivoisi olleensa edes vähän skarpimpi ruotsin sanakokeissa!

Huolimatta siitä ajoittain melko äärimmäisestäkin epämukavuuden tunteesta, olen aina tuntenut olevan turvallisen sallivassa ympäristössä työpaikallani ja kokenut voivani etsiä rajojani sinä epätäydellisenä, kielipuolena maahanmuuttaja-Loviisana, joka olen.

Siitä tässä kaikessa on oikeasti kyse.

Sen varmistamisesta, että jokainen työyhteisön jäsen kokee tulevansa nähdyksi ja kuulluksi juuri sellaisena, kuin he ovat. Sen varmistamisesta, että tässä ei ole kyse sinusta — että sinä et aseta vaikeuksia toisten tielle olemalla ymmärtämätön ja hankala, vaan luot edellytykset sille, että toiset voivat taistella omia taisteluitaan.

Ja kas! Jos hyvin käy, huomaat, että työntekijäsi ovat sitoutuneita ja valmiita haastamaan itseään, epäonnistumaan ja yrittämään uudestaan. Because they know you’ve got them covered.

Työkevät Tukholman tech-pöhinöissä

AfterlightImage

Tuntuuhan se nyt hyvältä. Olla ihan oikealla kesälomalla, elämäni ensimmäisellä palkallisella sellaisella!

Puurtaessani graduani keväällä 2018 en ehtinyt juurikaan uhraamaan ajatuksia tulevaisuuden työkuvioille. Minulla oli hauska kesätyö radiolla plakkarissa ja ajattelin, että paneudun työnhakuun oikein suurella pieteetillä vasta sitten elokuussa. En ollut edes ajatellut kummasta maasta toivoisin niitä töitä löytyvän, koska olin, noh, melko poikki.

Suomen ja ruotsin kielen taitoisella korkeasti koulutetulla on mielestäni hyvät työnäkymät Tukholmassa, ja sen huomasin esim. LinkedInin kautta tulleiden rekryviestien myötä. Etenkin äärimmäisen kilpailluilla aloilla, kuten teknologia-alalla, rekrytoijat aktivoituvat tammikuussa sen kevään valmistuvien opiskelijoiden osalta. Tietenkään en ole yhtä haluttu talent kuin kymmeniä yhteydenottoja viikossa saavat koodarit, mutta pari varteenotettavaa viestiä sain kuitenkin.

Oli siis helppoa olla luottavainen tulevaisuuden suhteen. Olen oikeastaan aina ollut itsevarma työllistymisen suhteen, vaikken toki kaikkia haluamiani töitä ole saanutkaan. Vanhempieni sukupolven varovaisuus “Ota nyt se duuni minkä satut saamaan” on kaltaiselleni milleniaalille hyvin vierasta, ja itselleni tärkeää oli löytää ensimmäinen työpaikka, joka tuntuu oikealta ja jossa arvot ja työehdot ovat kohdillaan.

Kuten olen maininnut, olen ennen kaikkea opportunisti. Päämääräni voi olla kirkas, mutta jätän usein avoimeksi ja kohtalon päätettäväksi sen, mitä reittejä unelmaani kohti kuljen.

Toukokuussa pahimman gradustressin keskellä tapasin siis sattumalta nykyisen työnantajani ensimmäisen kerran, ja alun varovaisuuden jälkeen olin aivan haltioissani näistä ihmisistä ja yhteisestä visiosta. Vaikken koskaan edes villeimmissä kuvitelmissani ollut ajatellut päätyväni osakkaaksi startup IT-konsulttifirmaan, alkoi se yhtäkkiä tuntua oikealta siirrolta. Siis vaikken tiennyt alasta juuri mitään!

Nyt takana on 10 vauhdikasta kuukautta nykyisessä työpaikassani. Siinä ajassa olen oppinut valtavasti paitsi IT-alasta ja myynnistä, ennen kaikkea itsestäni, johtamisesta, rekrytoinnista, vahvasta yrityskulttuurista ja siitä, miten inspiroivaa on olla suurella sydämellä tekevien ihmisten ympäröimä. Kun joskus tulee ajankohtaiseksi vaihtaa duunia, voin kertoa, että olen aivan pilalle hemmoteltu.

Paras uravinkkini onkin tämä: ympäröi itsesi intohimoisilla ihmisillä, joilla on sydän oikeassa paikassa. Saattaa kuulostaa epämääräiseltä, mutta itselleni juuri  tällä on ollut eniten väliä. Se on vaikuttanut ihan kaikkeen.

Kasvu ja kehittyminen ei tietenkään koskaan ole pelkkää ruusuilla tanssimista, vaan raakaa työtä. Tämä on ollut omalla tavallaan myös elämäni rankin kevät — eikä vähiten juuri ruotsin kielen takia, josta kerron tarkemmin tässä postauksessa (englanniksi).

Huh! Seuraavaksi aion vetäistä kunnolla henkeä ja nauttia ihan vaan olemisesta. Ehkä vähän myös iltarasteista ja Rauhaniemen kansankylpylästä. Ja siitä Tukholman saaristosta.